Tuomari Nurmio: Hullu puutarhuri (1992)

Artistit, jotka ovat löytäneet oman juttunsa ensimmäisellä julkaisullaan ja toistavat sitä sitten orjallisesti seuraavat parikymmentä vuotta, ovat pidemmän päälle yhtä palkitsevia kuin puhelinluettelon vilkuilu kiinnostavien juonenkäänteiden toivossa. Näin on silloinkin, kun se juttu sattuu olemaan poikkeuksellisen hyvä. Vaikka Tuomari Nurmio olisikin jatkanut Kohdusta hautaan -esikoisensa tapaisen oivaltavan rautalangan parissa, olisi hänen nykyinen maineensa kotimaisen rokin pioneerina ja uudistajana jäänyt muodostumatta. Mikä onni siis, että hän ei jatkanut, sillä nykyisenlainen alati uudistuva ja yllättävä ura on vertaansa vailla suomalaisen populaarimusiikin lisäksi myös laajemmassa mittakaavassa. Aivan vastaavankaltaista kykyä vaihdella musiikkilajista toiseen kun ei ole tullut vastaan missään.

Älä etsi täältä ystävää

Hullun puutarhurin julkaisua edelsi neljän vuoden levytystauko, joka on edelleen Nurmion uran pisin. Kenties hän on ihan tosissaan joutunut etsimään uutta suuntaa; 80-luvun tuotannon huomioon ottaen se ei olisi mikään suuri ihme. Minne mennä silloin, kun läpikäytynä on rautalanka, primitivismi, lasten lelusoittimet, karibialaiset rytmit, reipas roots-rock ja tahallisen radiohakuinen iskelmä? Nurmion ratkaisu on mennä jonnekin kieroutuneeseen. Hullun puutarhurin taustabändin muodostaa Hugry Tribal Marching Bandiksi nimetty kokoonpano, joka koostuu kuudesta eri puhallinmuusikosta, kontrabasistista ja rumpalista. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään siloiteltu smoothjazz-torvisektio, vaan yhtyeen ulosanti on karua, paikoitellen kokonaan melodian hukkaavaa atonaalista tuuttausta. Nurmion kanssa vuosien kuluessa hienoa työtä tehnyt kitaristi Tommi Viksten on toki mukana, mutta hän jää statistiksi. Tätä levyä hallitsevat sairastuneilta kuulostavat torvet.

Jo muutaman ensimmäisen julkaisunsa aikana 70-luvun lopulla Nurmio kasvoi tulokkaasta käsitteeksi, ja vaikka suurimmat ylisanat jäivätkin albumeista Käytettyä rakkautta ja Kuu saamatta, oli maine seitsemänteen levyyn tultaessa jo sitä luokkaa, että pitkän levytystauon jälkeen saattoi julkaista jotain tämänkaltaista ja säilyttää silti asemansa populaarimusiikin kentällä. Hullu puutarhuri on poikkeuksellisen lähellä tuota mainiota ja paljon käytettyä sanaparia ”kaupallinen itsemurha”. Albumilta ei julkaistu ainoatakaan singleä, ei edes promokäyttöön radiolle - mikä onkin toisaalta ymmärrettävää, sillä harvan radioaseman voi kuvitella soittavan Hugry Tribal Marching Bandia taajuudellaan. Tämä ei ole radioystävällistä musiikkia. Hullu puutarhuri ei oikeastaan ole ”ystävällistä” juuri millään muullakaan mittapuulla. Kokonaisuutena albumi on pelottava. Artistin mielenhäiriöinen tuijotus kansipaperista heittää koko teoksen ylle vainoharhan varjon, jota ei pieninkään valonsäde pyyhi pois. Järkensä menettäneen torvisektion voi kuvitella irrottelevan pimeässä luolassa, jossa soihtujen vapisevassa valossa vain hetkittäin näkyvä Tuomari itse johtaa orkesteria.

Totuus ja kauneus

Lähes jokaisella kappaleella etsitään lopullista totuutta. Arkipäivän sattumuksia syvemmälle porautuvat sanoitukset ovat toki olleet Nurmion tuotannossa esillä alusta asti (aivan erityisesti albumilla Lasten mehuhetki), mutta on kuin kysymykset olisivat tällä kertaa päässeet niin polttaviksi, että niihin vastauksen etsiminen on muodostunut pakkomielteeksi. Kiehtovaa sanojen magiaan perustuvaa shamanismia kuvaileva Vinoja sanoja muuttuu sekin yllättäen kuvaksi hajoavaksi totuudesta: ”sä tiedät sen, jos sä nielet sen / epäilyksen siemenen / sä menetät varmuuden, sä menetät totuuden”. Oleellista totuudenetsinnälle onkin juuri sen löytymättömyys, jota alleviivataan varsin surumielisellä ja lopullisella tunnelmalla. Katuvaisten laulu kertoo vaikuttavan tarinan kahdestatoista naisesta, jotka rukoilevat, katuvat ja etsivät Jumalaa, eikä mitään lopulta löydy:

"He eivät pääse koskaan

perille,

sinne onnen laitumille,

se tähti sammui

kauan, kauan sitten,

vaikka se tuikkii vielä

tänne valoaan."

Lohduttomuus saavuttaa lakipisteensä lähes kymmenminuuttisessa vampyyritarinassa Ruhtinas, jossa rakkautta ei enää ole, kuolemakaan ei koskaan tule ja kaikki jää auki, loputtomaan, merkityksettömään kehään. Kappaleen pitkä teksti etenee Nurmion myöhempinä vuosina usein käyttämällä selkeästi rytmitetyllä ja klassisesti riimitetyllä rauhallisella poljennolla, ja vaikka viekin mukanaan, on kuitenkin kenties juuri pituutensa vuoksi yksi levyn vaikeimmin kuunneltavista kappaleista. Sävellys on lähinnä minimalistinen.

Tätä ei koko levy suinkaan ole. Kajahtaneesta torvisoittototeutuksesta huolimatta Hullu puutarhuri pitää sisällään muutamia Nurmion kauneimpia sävellyksiä, mikä ei toisaalta ole yllätys; olihan kuitenkin edellisestä albumista kulunut neljä vuotta ja aikaa materiaalin valikointiin on ollut. Katuvaisten laulun hidas melodia on painostava ja kaunis, ja vielä uljaammin soi Aika on pysähtynyt, eräänlainen rakkauslaulu, jonka taustalla torvet vinkuvat kuin lemmenkipeät kissat, mutta joka toisenlaisella toteutuksella olisi saanut vakiopaikan yöradioiden soittolistoilta. Tunnetuimmaksi teokseksi albumilta on kuitenkin noussut sen päättävä Ikuisesti minun, joskin kappaleen suosioon on voinut vaikuttaa Nurmion muutamaa vuotta myöhemmin Tanssipalatsi-albumillaan julkaisema tyylikkääksi siloiteltu versio. Silti juuri tämä on se, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Sävellys huokuu määrittelemätöntä uhkaa, jota häkellyttävän kaunis teksti tukee. Vilpitön rakkauslaulu tämä ei kuitenkaan ole. Aikojen alusta erilaisissa lauluissa käsitelty tunne on nyt muuttunut viattomuudesta pakkomielteeksi ja omistushaluksi, ehkä kovinkin kauas siitä, mitä rakkaudesta halutaan ajatella, ja ehkä toisaalta varsin lähelle sitä, millaiseksi tuo tunne on nykyisessä maailmanmenossa mennyt:

"Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa"

Ei samaa kahdesti

Kuten olettaa sopii, Nurmio ei jatkanut yhteistyötään Hugry Tribal Marching Bandin kanssa, vaan julkaisi tämän levyn jälkeen Karaokekuninkaan, big band -sovituksin soitetun levyllisen vanhoja iskelmähittejä. Kenties jonkinlainen viehtymys tämänkaltaiseen musikaaliseen itseilmaisuun kuitenkin jäi, sillä 2000-luvun puolella Tuomari lyöttäytyi yhteen Alamaailman vasaroiden kanssa; aivan omanlaistaan torvimusiikkia hekin soittavat. Hullu puutarhuri on silti vielä nykyisinkin Nurmion diskografian vähiten tunnettuja levyjä. Sen kohtalo on ollut jäädä määrittelemättömäksi monoliitiksi, hyvin vaikeaksi lähestyä, ja kaikesta sisältämästään kauniista ja ajatuksia herättävästä huolimatta albumia on mahdoton kuunnella kovin usein. Se ilmestyi yllättäen vailla esikuvia, eikä sen jälkeen ole tullut toista samanlaista. Mutta onko Hullu puutarhuri merkityksellinen? Onko se Nurmion tuotannossa keskeinen virstanpylväs vai ”vain yksi monista”? Vastaus karkaa kuten tämän levyn perimmäinen olemus. Jokainen Nurmion albumi näyttää sekä maailmasta, että artistista itsestään kuvan erilaisessa valossa, eri kulmasta. Jokainen harkittukin ele ja ratkaisu näyttää oudolta sattumalta outojen olosuhteiden vallitessa; levytykset ovat aikansa kuvia. Tai kuten Katuvaisten laulussa sanotaan: ”Kuka tietää, ehkä kaikki onkin vain / Jumalan huolimattomuutta”.

Mansun: Attack of the grey lantern (1997)

Meidän 2000-luvun ihmisten elämä on yhtä aikaa sekä helppoa että hirveän vaikeaa yhdestä ja samasta syystä: me elämme postmodernissa yhteiskunnassa. Se tarkoittaa, että historia on lakannut olemasta, ”suuret kertomukset” ovat pysyvästi takanapäin ja maailma on kaiken kaikkiaan muuttunut mahdottomaksi paitsi hallita, myös tästä tilasta toiseksi muuttaa. Tämä on tietysti yhtä aikaa huono ja hyvä asia. Maailman masentavan tilan tiedostaminen todeksi voi ahdistaa ihmistä, mutta se voi toisaalta myös tuudittaa hänet huojentavaan ”ei tälle mitään voi” -ajatukseen, jonka perusteella voi keskittyä nauttimaan olemassaolostaan ilman syyllisyydentuntoja. Koska ”postmodernismi” nousi muotitermiksi jo 80-luvulla, on pieni ihme, että ensimmäinen postmodernistinen bändi nousi listamenestykseen vasta seuraavan vuosikymmenen loppupuolella.

90-luvun kuva

Brittiläinen Mansun julkaisi debyyttialbuminsa Attack of the grey lantern vuonna 1997 näyttävästi sijoittumalla ensimmäisellä viikollaan Britannian albumilistan sijalle yksi. Yhtye oli saanut muutamien pitkäsoittoa edeltäneiden singlejensä perusteella kunnian olla sikäläisen musiikkilehdistön mielestä vuoden 1997 ”se” juttu, eikä albumin vastaanotto täten ollut lainkaan huono. Vuosikymmenen puolivälin pahin brittipop-huuma oli alkanut laskea, ja povattiinpa Mansunista peräti seuraavaa Oasista. Vaan mitä tapahtui? Eikö pilvin pimein myynyt albumi sittenkään lunastanut lupauksiaan?

Ehkä ongelma oli pikemminkin siinä, ettei kukaan voinut olla täysin varma siitä, mitä nuo lupaukset olivat. Attack of the grey lantern heijastelee postmodernismin lukuisia määritelmiä niin tehokkaasti, että kaikesta sisältämästään hienosta musiikista huolimatta se on liian ajaton, liian historiaton ja liian vapaa suurista tarinoista, juuri mistään tarinoista ollakseen varaukseton fanitettava. Levy oli ilmestyessään liian täydellinen aikakautensa kuva, ja nykyisin sitä kuulee harvoin mainittavan. Kriitikoiden kehuma ja listaykköseksi ampaissut albumi ei yleensä esiinny 90-luvun populaarimusiikin huippuhetkiä luettelevilla listoilla, eikä vuonna 2003 lopulta hajonnut yhtye koskaan saavuttanut mitään kulttibändin asemaa suurempaa.

Eihän tämä mitään tarkoita

Vaikka käsittämättömyys toki onkin mahdollinen ilmiön ilmenemismuoto, ei ”postmodernistinen” kuitenkaan tarkoita yksiselitteisesti kokeilevaa tai outoa. Esimerkiksi Radioheadin Kid A, jota pidetään yhtenä 2000-luvun merkkiteoksista ja modernin rock-musiikin suunnannäyttäjinä, on liian persoonallinen ollakseen postmodernistinen. Kid A haluaa näkyä ja erottua joukosta, kun taas postmodernistinen teos pyrkii nimenomaan olemaan kiinnittymättä mihinkään. Historiattomuus on tärkeää; ajasta on tullut merkityksetön, olemme saavuttaneet päätepisteen ja voimme täten surutta sinkoilla sinne tänne lainaten olemukseemme mitä haluamme ja mistä haluamme. Mutta enää kyseessä ei ole merkityksiä antava parodiointi. Tarkoitus ei ole herättää ajatuksia viittauksilla; postmodernismi on lainailua lainailun vuoksi. Attack of the grey lantern on minuudeton albumi, jonka sulavat musiikilliset liu’ut genrestä toiseen kätkevät sisäänsä sanoituksia, jotka tuntuvat olevan olemassa vain, koska jotain sanoituksia on oltava: Stripper vicar kertoo monipolvisen kertomuksen strippaavasta kirkkoherrasta, mutta kun kappale on ohi, jää kuulijalle tunne siitä, että mitään ei ratkennut, mikään ei selvinnyt, eikä millään lopulta ollut tarkoitusta. Kappaleen teksti voi olla tarkoinkin suunniteltu, mutta toisaalta se vaikuttaa myös kokonaan improvisoidulta muutamine häkellyttävän hölmöine riimeineen. Levyn loppua kohti sanoitukset muuttuvat hämärämmiksi. Egg shaped Fred alkaa heilua jo surrealismin rajoilla, ja lopulta levyn päättävällä nimettömällä bonusraidalla todetaan suoraan: ”The lyrics aren't supposed to mean that much / They're just a vehicle for a lovely voice”.

Mansun luo itselleen persoonan esikoisalbumillaan olemalla musiikillisesti persoonaton. Levy alkaa mahdollisimman epäkaupallisesti kahdella perättäisellä sumean maalailevalla kappaleella, joita kuljettavat elokuvan soundtrackin mieleen tuovat jouset enemmän kuin yhtye itse. Albumi tuntuu alkavan ja loppuvan samanaikaisesti. Avauskappale The Chad who loved me kuulostaa siltä, kuin voisi soida romanttisen elokuvan lopputekstien rullatessa ruudulla, ja ensimmäiset lauletut sanat ovat ”It all comes crashing down”. Sama ristiriita jatkuu läpi levyn. Romanttisimmat, sokeroiduilla jousisektioilla maustetut kappaleet sisältävät albumin rujoimmat sanoitukset: Disgusting on suora puheenvuoro vastenmieliselle ihmiselle, ja She makes my nose bleed tuntuu kuvaavan molemminpuolista parisuhdeväkivaltaa - joskin tälläkin kertaa sanoitukset pikemminkin täyttävät tyhjiötä kuin merkitsevät mitään konkreettista.

Sanoitusten näennäinen merkityksettömyys ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että ne olisivat huonoja. Esimerkiksi juuri Stripper vicar toimii peräti nautittavasti juuri häkellyttävän estottoman tarinansa ansiosta. Onko tämän mikään pakko tarkoittaa jotain? Entä onko merkitystä sillä, että paitsi itse stripparipastori, myös salaperäinen Mavis, jolle kappaleen kertoja kertoo tarinaa kirjeitse, esiintyvät molemmat useassa kappaleessa läpi levyn? Toistuvista henkilöhahmoista ja teemoista huolimatta tarinat eivät silti oikeastaan etene. Ne eivät ole aikajatkumossa toisiinsa nähden, ja säkeitä voisi helposti vaihdella kappaleesta toiseen. Silti kokonaisuus toimii.

Tiedämme mitä teemme

Osasyy siihen, ettei albumi näinkään etäisenä teoksena hajoa käsiin, on sävellyksissä, jotka lipuvat kappaleesta toiseen aivan yhtä vaivihkaa ja varoittamatta kuin tyylilajistakin. Kokonaisuus ei silti ole sillisalaatti. Kauniin ja musiikillisesti pumpulinpehmeän aloituksen jälkeen vasta kolmas kappale Taxloss esittelee rokimmin vääntävän Mansunin. Kappale on kyynisenkireä näkemys kasvottomasta bisneksestä ja päivän uutiseksi juuri ja juuri riittävistä tähdenlennoista. Tämä on itsetietoisuutta tasolla, jolle sitä harva artisti on esikoisalbumillaan vienyt:

”Sign on the line and we'll give you the money
and then you'll be mine and we'll fly somewhere sunny
and you'll quibble that our drivel seems unsatisfactory”

On kuin Mansun ohimennen ilmoittaisi, etteivät he aio olla täällä kauan, koska bisnes on tällä aikakaudella kykenemätön enää muuhun kuin hetkittäisiin puheenaiheisiin. Raha tulee niistä, jotka ovat pinnalla, eikä Mansun vaikuta ottavan tätä totuutta liian vakavasti. Kappaleista vastaava vokalisti Paul Draper esiintyy cd:n kirjasessa kahdessa eri kuvassa keskisormeaan kameralle näyttäen.

Ja ehdottomasti juuri tästä tinkimättömästä asenteestaan johtuen Attack of the grey lantern on valloittava albumi. Sen musiikillinen persoonattomuus kiehtoo, vaikka levyn pari ensimmäistä kuuntelukertaa menevätkin ohi epätoivoisissa yrityksissä löytää hetkiä, joihin tarttua. Sen lyriikat ovat jakaantuneet kahteen leiriin: ne joko tuntuvat absurdilta sanaleikittelyltä, eräänlaiselta sävellyksentäytteeltä, tai sitten kommentoivat suoraan joko bändiä, sen asemaa popmusiikin kentällä, tai albumia itseään. Eikä mikään tästä ole leikkiä. Mansun ei ole liikkeellä naurattaakseen. Se on vain tehnyt albumin, joka heijastelee liian täydellisesti aikaansa ollakseen täysin saavutettava. Attack of the grey lantern leijailee jossain niiden mustien ja kauniiden mutta samalla niin toivottoman keinotekoisten näköisten ruusujen keskellä, joita sen kansikuva on täynnä. Vaatii uskallusta olla niin rehellinen kuin Mansun esikoislevyllään on, ja yhtye tuntuu tietävän sen. Heidän muut albuminsa eivät saavuttaneet lähimainkaan samanlaista menestystä, ja loppujen lopuksi ura jäi lyhyeksi. Kaikesta päätellen Mansun on tiennyt etukäteen senkin.

Harri Raitis: Tannerheimin ritarit (Enostone 2005)

Tässä jatkosodan loppuhetkiin sijoittuvassa romaanissa tarkastellaan yhden miehen kautta Suomen historian jaksoa, jolloin itsenäisyys oli usealta taholta uhattuna. Päähenkilö Unto Varjonen kirjailijan löytämä todellinen henkilö, jonka ympärille fiktiivinen tarina on rakennettu taiteilijan vapauksia hyväksikäyttäen.

Syvemmällä tasollaan teoksen pääpaino on kahdella kysymyksenasettelulla. Ensimmäinen on kuinka Suomi saattoi taistella jatkosodassa fasistisen Saksan rinnalla. Kuinka veljellistä aseveljeys todellisuudessa oli, siitä ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Ylimmillä upseereilla oli varmasti tiiviitkin suhteet Saksaan, ja kävihän Olavi Paavolainenkin kolmannen valtakunnan vieraana, mutta oliko siltikään kukaan todellisuudessa natsi? Toinen kysymys on, kuinka olla sosialisti ja taistella sosialistista Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosodan jälkeen tilanne oli ongelmallinen vasemmistopuolueille: toisaalta oli Moskovasta käsin ohjailtu SKDL:n nimellä kulkeva kommunistinen puolue, toisaalta tannerilainen SDP, joka pyrki erottautumaan Stalinin Neuvostoliitosta. Onko kansanvaltaan oikotietä, johtaisiko ulkoisten voimien avulla suoritettu vallankumous kommunistiseen onnelaan?

Mutta millaisia vastauksia kysymyksiin teos tarjoaa, sen saa jokainen selvittaa itse lukemalla kirjan, sillä mikäli kriitikko voisi artikkelissaan muutamalla sanalla sen selittää, ei tällaisia teoksia kirjoitettaisi.

En tiedä, onko teos kirjakaupassa laitettu historiallisten romaanien vai sotaromaanien kanssa samaan hyllyyn, mutta kumpaankaan genreen se ei erityisen hyvin sovi. Romaani perustuu väljästi todellisiin henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa kirjailija kertoo teoksen syntyneen Varjosen henkilöhahmon ympärille. Varjonen oli käynyt samaa Turun klassillista lyseota kuin Raitis pari vuosikymmentä myöhemmin. Sodan aikana Varjonen palveli kuuluisassa Haavion komppaniassa yhdessä Jylhän ja Paavolaisen kanssa. Sodan jälkeen hän toimi sosiaalidemokraattien puoluesihteerinä. Teos kertoo faktat tarkasti ja kuvaa henkilöt elävästi. Useimmiten kuitenkin historiallisen romaanin genren alle kuuluvat teokset sijoittuvat myöhäisintään 1800-luvulle. Historiallisten romaanien ajatellaan usein olevan tyyliltään romantisoivia ja kohdeyleisönä ovat naiset.

Sotaromaanit taas sijoittuvat viime sotiemme aikaan ja on suunnattu etupäässä miehille. Tannerheimin ritareissa sotatapahtumia on vain nimeksi: poissa ovat Lehtolaiholle tyypilliset kuvaukset hyökkäyksistä ja rintamalinjojen etenemisistä. Tannerheimin ritarit sen sijaan keskittyy sodan jälkipeliin. Välillä tuntee löytävänsä vakoiluromaaninkin aineiksia salakähmäisestä politikoinnista. Tannerheimin ritareita lukiessaan ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon Tuntematon sotilas on vaikuttanut tapaan kertoa suomalaisesta sodasta. Tannerheimin ritareissa on mukana kaikki linnalaiset elementit henkilöhahmojen murretaustasta lähtien. Ja äijyys on siinä määrin keskeinen elementti, että ehdottomasti on kyse miesten romaanista, joten en sijoittaisi tätä teosta samaan ostoskoriin Kaari Utrion kanssa.

Raitis käsittelee teoksessaan myös virolaisten kysymystä. Siinä missä Linna ja Lehtolaiho ovat sanoneet jo kaiken jatkosodasta, tätä asiaa on vältelty viime vuosiin asti. Jatkosodassa taisteli n. 3300 virolaista Suomen joukoissa. Sodan päätyttyä useat heistä pidätettiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon. Virolaisia teoksessa saa edustaa "Mikko" (Mihkel), nuori vapaaehtoinen, jonka Varjonen auttaa rajan yli Ruotsiin. Kuvauksessa on ehkä havaittavaissa hienoista isoveli-pikkuveli -asettelua.

Tannerheimin ritarit on oivaa perussuomalaista ruisleipäproosaa. Kerronta etenee mukavasti ja henkilöiden dialogi on uskottavaa. Jos haluaa tietää mitä ”Aika velikultia” lauseen jälkeen voisi tulla, kannattaa lukea tämä kirja.

Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja (2005)

Absoluuttisen Nollapisteen kahdeksatta pitkäsoittoa mainostetaan lehdessä väitteellä ”kyllä pöyhkeä proge aina rehellisen rock’n’rollin voittaa”. Ihan kivasti provosoitu, mutta on kuitenkin vaikea pitää Mahlanjuoksuttajaa sen paremmin pöyhkeänä kuin tyylipuhtaana progenakaan. Vaikeampi albumi se toki on lähestyä kuin yhtyeen edellinen, toissavuotinen Seitsemäs sinetti, joka on monella suunnalla leimattu välityöksi ja suoranaiseksi pettymykseksikin. Mutta että pöyhkeää, ja progea vielä? Voiko Absoluuttisessa Nollapisteessä koskaan olla mitään todella pöyhkeää? Yhtyehän on ollut imagoltaan varsin vaatimaton, eikä tämä uutuusalbumi muuta käsitystä. Voiko puhua pöyhkeydestä ja kunnianhimoisesta taivaiden tavoittelusta, kun Mahlanjuoksuttajan kaltainen kokonaisuuskin tuntuu syntyneen yhtyeeltä jokseenkin luonnollisen työskentelyprosessin tuloksena ja bändin kotisivuillakin on ehditty sanoutua irti käsitteestä ”teema-albumi”. Ei tämä ole pöyhkeyttä, siitäkään huolimatta, että siihen saattaisi olla tällä kertaa aihetta.

Risteävien tarinoiden kudelma

Väittivätpä nimittäin tekijät mitä tahansa, on Mahlanjuoksuttaja ainakin lyriikoidensa puolesta teema-albumi. Itselleni Seitsemännen sinetin suurin pettymys olivat juuri tekstit, jotka olivat Nollapisteen aiemman tuotannon huomioon ottaen suorastaan hengettömiä. Tällä kertaa Tommi Liimatta on vastuussa risteävien tarinoiden kudelmasta, joka on monihaaraisuudestaan huolimatta niin selkeästi yhtenäinen kokonaisuus, että cd-vihkoon päätynyt ratkaisu olla erottelematta eri kappaleiden sanoja toisistaan tuntuu luontevalta. Tarinan kerronta on hajautettu. Kertojia, näkökulmia, ajan ja paikan vaihdoksia riittää, eikä useankaan kuuntelun jälkeen tunnu mahdolliselta koota palasia tiettyyn järjestykseen. Ehkei se ole tarkoituskaan. Irralliset palaset saattavat tässä tapauksessa tarjota kuuntelijan mielikuvitukselle ruokaa enemmän kuin mihin lineaarinen a:sta b:hen etenevä kertomus kykenisi; tunnelma on tärkein, arkipäivän elämää pari pykälää hämärämpään tarinaan ilmestyy joka kappaleen myötä lisää outoja tilanteita, viittauksia ja ennen kaikkea henkilöitä. Mukana kuvioissa liikuskelevat ainakin pillereitä popsiva matkamuistotehtailija, purkkaa haikaileva metsässä asuva erakko ja nuotiolla hiillostuva eksynyt marjastaja. Maailma vaikuttaa monilta osin samalta kuin yhtyeen vuoden 1999 albumilla Suljettu, jopa siinä määrin, että myös Mahlanjuoksuttajalla lavastetaan kuolemaa. Kappaleessa Nielenkö todisteet? Liimatta innostuu kommentoimaan omia lyriikoitaan ja tyrkyttää kappaleen lopuksi estoitta avaimia tarinan tulkintaan luetellen kaikki albumin sanoituksissa esiintyvät toistuvat symbolit.

Vääjäämätöntä epä-friikkiytymistä?

Niille, jotka vieläkin haikailevat yhtyeen ensimmäisten albumien kaltaisen hämmentävän kajahtaneen ilottelun perään, ei Absoluuttinen Nollapiste ole enää vuosiin tarjonnut tarttumapintaa. Lieneekö heidänlaisiaan faneja enää? Jos bändin kymmenen vuoden takaisesta tuotannosta voikin todeta sen olevan outoutta outouden vuoksi, ei tämä määritelmä enää sovi. Ei Mahlanjuoksuttajalla loppujen lopuksi ole juuri mitään päällekäyvän outoa. Toki tämä on musiikkia, jonka kaltaista eivät muut tällä hetkellä tee, eikä marjametsistä ja mahlapuristeista kertovia lyriikoita takuuvarmasti ole koskaan kirjoittanut missään päin maailmaa mikään muu yhtye. Mutta outoa tämä ei ole. Kaikella on tarkoitus, ja kaikki osatekijät sopivat samaan kokonaisuuteen mukavan kitkattomasti. Kenties vääjäämätön epä-friikkiytyminen on iän kertymisen myötä löytänyt myös Nollapisteen jäsenet, ja vakavuudessa on varmasti menetetty osa fanikunnasta. Mielenkiintoista olisikin tietää, onko viimevuotisten kaltaisilla albumeilla mahdollista kosiskella uutta yleisöä. Löytääkö joku Absoluuttisen Nollapisteen Mahlanjuoksuttajan kautta? Ainakaan radiosoitosta ei toistaiseksi liene sanottavasti apua; syystä tai toisesta albumin melko tiiviistä musiikillisesta kokonaisuudesta höylättiin ensisingleksi kertosäkeetön ja uhkaavasti eteenpäin möyrivä Miten tässä vielä käy?, jonka vokaalitkin on miksattu jonnekin kitaroiden taustalle. Pakko todeta: kaupallisesti varsin hätkähdyttävä ratkaisu.

Progea vai ei?

Jos albumilta vielä toinen irtonäyte julkaistaan, olisi helppo kuvitella sen olevan Ruukunvalajat. Harvoin Abson albumeilta tekee mieli nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, mutta tällä kertaa teen sen kuitenkin; Ruukunvalajat on tässäkin seurassa edukseen esiintyvä mestariteos. Kaunis ja hyytävätunnelmainen kappale etenee akustisvoittoisesti, loppupuolella soitellaan haikeaa trumpettia ja marssirumpua ja useammankin kerran jälkeen hiipivät kylmät väreet kuulijan selkään. Kappaleen sanoituskin on albumilla tiheään toistuvista elementeistä huolimatta tarpeeksi etäinen ollakseen sitomatta sitä liikaa vain kokonaisuuden osaksi. Melodia on yksinkertainen ja mieleenpainuva; mitään varsinaista urkuprogea tämä ei ole. Oikeastaan lupailuista huolimatta tuntuu siltä, että edelleen Nollapisteen äänimaailmasta jäävät parhaiten mieleen Aki Lääkkölän tyylitietoiset kitarasoolot, jotka kyllä tälläkin kertaa saavat suun hymyyn ja silmiin hyväksyvän pilkkeen. Kosketinosasto suorittaa irtioton vasta levyn loppupuolella, kappaleessa Aution saaren irtain, jossa sooloilu olisi saanut jatkua pidempäänkin. Ei erityisemmin haitannut edes se, että kyseisessä kohdassa vanhalta Wigwamilta (niin usein Nollapisteen yhteydessä mainittu vertaus ja vasta nyt täysin vastaansanomatta kohdalleen osuva) hätkähdyttävästi kuulostava äänimaailma eroaa albumin muuten melko modernista tuotannosta.

Mahlantahmea tiiviys

Kappaleet nivoutuvat Mahlanjuoksuttajalla toisiinsa kiinni tiiviimmin kuin yhdelläkään aiemmalla Nollapiste-albumilla, mutta silti yksikään ei katoa vain massan osaksi. Hymyilyttävän nylkyttävästi etenevä Mikä meitä vaivaa? ja mieleen tarttuva Onko meiltä kuulunut meteliä? erottuvat vielä tässä varhaisvaiheessa edukseen, mutta onko näiden popahtavampien kappaleiden kohtalo sittenkin jäädä lopulta albumin monipuolisempien ja pidempien kappaleiden varjoon? Tietty kaksijakoisuus Mahlanjuoksuttajaa kyllä leimaa. On kappaleita, jotka mukanalaulettavammilla teksteillä voisivat olla pienimuotoisia radiohittejä, mutta toisaalta avauskappaleen kaltaisia moniosaisia teoksia, joista paitsi puuttuvat sävellykselliset koukut, myös tunkee esiin niin paljon kuvastoa tekstipuolella, että keskittymisen herpaantuminen pudottaa kärryiltä. On kuitenkin vaikea sanoa, onko tämä mikään varsinainen ongelma. Ehkä pitkien polveilevien kappaleiden läsnäolon vuoksi kahden musiikillisen suunnan kohtaaminen on tällä albumilla silti selvemmin esillä kuin on Nollapisteen yhteydessä totuttu.

Mistä meidät muistetaan?

Pidin Mahlanjuoksuttajaa jo ensikuuntelulla taidokkaana albumina. Viikon intensiivikuuntelun jälkeen sen voi todeta olevan myös kiinnostava ja kuuntelua kestävä kokonaisuus, joka varmasti eksyy soittimeen useammin kuin esimerkiksi juuri Seitsemäs sinetti. Enää ei Absoluuttinen Nollapiste kuitenkaan ole se outojen tyyppien sekopäinen yhtye, jonka tekstit ovat hassuja ja sävellykset nyrjähtänyttä progepoppia. Voin ymmärtää bändin jäsenten osoittaman harmin tätä ensimmäisten albumien synnyttämää mainetta kohtaan, mutta toisaalta harvassa ovat ne artistit (musiikin lavealta saralta voi tämän teesin halutessaan mukauttaa myös muille populaaritaiteen osa-alueille...) joilla ei tilanne olisi suurin piirtein sama. Tämä maailma toimii niin, että sen mukaan meidät muistetaan, mistä olemme ensin esiin tulleet. Vaikka siitä olisimme kuinka kauaksi kasvaneet.

Jos antaisin pisteitä, antaisin tälle

8,5 / 10

Absoluuttisen Nollapisteen kotisivut