11.12.05

Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen (Tammi 2003)


Joskus 1980-luvun jälkipuoliskolla Stephen King lakkasi olemasta kirjailija ja päätti alkaa ilmiöksi. Toki hän sai runsaasti apua aina avuliaalta amerikkalaiselta mediakoneistolta, mutta missään nimessä ilman hänen omaa panostaan ei imagomuutosta olisi tapahtunut. Eikä kyse tietenkään ole siitä, etteikö King olisi ollut suosittu tai jopa eräänlainen ilmiökin jo aiemmin; olihan hän kirjoittanut bestsellereitä toisensa jälkeen 70-luvun alkuvuosista lähtien. Ilmeisesti kävi kuitenkin niin, että hän tietyssä vaiheessa uraansa päätteli - enkä ainakaan omakohtaisesti voi olla varma oliko päättely oikea vai väärä – yleisön haluavan uuden Stephen Kingin kirjan sijasta lukeakin Stephen Kingin Uutta Kirjaa! Hän teki sen, mitä kirjailijan ei yleensä haluta tekevän, ja toi esiin itsensä, kirjoittamisprosessinsa, mielipiteensä ja mikä pahinta: omat tulkintansa omista teksteistään. Hänestä tuli kirjailijatähti.

Miten muututaan kirjailijana ja esipuhutaan rahasta

Muunmuassa omaa taloudellista menestystään 2000-luvun alussa Stephen King käsittelee johdannossaan novellikokoelmaan Maantievirus matkalla pohjoiseen. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana tutuksi käyneeseen tyyliinsä tuo esipuhe on yhtä pitkä kuin jonkun vähäisemmän kirjailijan novellit; kauhun kuninkaan novellithan taas ovat tälläkin kertaa parhaimmillaan 60-sivuisia järkäleitä, eikä kyseessä suinkaan ole erityisen harvaan tai tavallista isommalla kirjasintyypillä ladottu kirja. Mutta pitkän johdannonkin toki sietää. On nimittäin jokseenkin piristävää lukea kuvailuja erinäisten kirjallisten projektien tuottamista huikeista rahamääristä, sillä on mukava kohdata kirjailija, joka avoimesti ilmoittaa olevansa törkeän rikas. (”Omistamme vaimon kanssa kaksi radioasemaa”, King heittää ihan ohimennen, sillä se on hänenlaiselleen kirjailijatähdelle maailman luonnollisin asia) Tätäkin enemmän King kuitenkin pohtii novellistiikan nykytilaa tai lähinnä sen hidasta kuolemaa. Kenties hän on oikeassa, vaikka Suomen näkövinkkelistä puheet antologialehtien sarjakuolemista tuntuvatkin suhteellisen kaukaisilta. Mutta niin kauan kuin King itse jatkaa julkaisemista, on varmaa, että ainakin silloin tällöin ilmestyy novellikokoelma, joka ampaisee listakärkeen monessa maailmankolkassa. Vaan onko hyvä asia, että King on 2000-luvulla alkanut lyhytproosan airueksi?

Tämän kokoelman perusteella on, sillä varmasti joku heikompikin kirjoittaja olisi voinut itsensä tuosta roolista löytää. Odotukseni olivat ennakkoon kohtalaisen matalalla johtuen muutamaa vuotta aiemmin Suomeksi julkaistusta kokoelmasta Nightmares & Dreamscapes (Suomennettu kahdessa osassa vähemmän vetävillä otsikoilla Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero), joka muutamista valopilkuistaan huolimatta oli ikävän hajanainen kokoelma vailla tunnetta tiiviistä kokonaisuudesta. Maantievirus matkalla pohjoiseen on yhtenäisempi, ja ehkä rahtusen vähemmän kauhupainotteinen kuin edeltäjänsä. Novellit eivät niinkään kuvaa ihmisiä, joille tapahtuu jotain pahaa, vaan ihmisiä, jotka ovat siirtymävaiheessa. Tarinoissa ollaan liikkeellä paljon. Neljästätoista novellista kahdeksassa ollaan melko keskeisesti tien päällä, ja matkustaminen on puheena myös Kingin kommentaareissa; tähden elämään kuuluu olennaisena osana kiertäminen, ja se näkyy pikku hiljaa myös tuotannossa. Teemat muuttuvat.

Niille, jotka pitävät Kingistä nimenomaan kauhukirjailijana, en tätä teosta suosittele, vaan suuntaan sormeni hänen ensimmäisiin novellikokoelmiinsa Yön äänet ja kahdessa osassa suomennettu järkäle Jälkeen keskiyön / Ennen aamunkoittoa. Ne ovat ehdottomasti parempia kirjoja kuin tämä; tuoreempia, innostuneempia, tiiviimpiä, räväkämpiä. Oikeastaan niistä on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Molemmat kokoelmat ovat täynnä erittäin toimivaa kauhunovellistiikkaa hyvin kirjoitettuna. Kehotan varsinkin Kingin nykytuotannon toisinaan pitkäpiimäiseen laverteluun tuskastuneita tutustumaan.

Miten onnistutaan erityisesti ihmiskuvassa mutta aletaan väsyä kauhuun

Vertaamalla vanhaa tuotantoa menestyksekkäästi uuteen en tietenkään tarkoita, että Maantievirus matkalla pohjoiseen olisi heikko kirja. Nämäkin novellit enimmäkseen toimivat, ja pari tekstiä pois jättämällä (ja muutamaa muuta rankalla kädellä editoimalla) tästä olisi saanut kerrassaan mainion kokoelman. Kenties suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että kirja on – tai ainakin pyrkii olemaan – kauhukirjallisuutta. Juuri nämä elementit tuntuvat monissa teksteissä ikävän päälleliimatuilta. Tosin on myönnettävä, että kun King tällä saralla onnistuu, hän tekee sen todella tyylikkäästi: novelli 1408 lähtee niinkin mitäänsanomattomasta asetelmasta kuin hotellihuone, jossa kummittelee, mutta tunnelman pohjustus ja tiivistys ovat omaa luokkaansa. Se vaihe novellia, jossa varsinaisesti tapahtuu mitään konkreettisesti kuvailtua pelottavaa on lyhyt, mutta silti ehdottomasti riittävän pitkä. Lukijan mielikuvitukselle jätetään tarpeeksi tilaa; tapa, jonka King vielä parikymmentä vuotta sitten mestarillisesti hallitsi, mutta joka nyt tuntuu jääneen lähes pakkomielteisen kuvailuvimman alle.

Enemmän kuin omia 70- ja 80-luvuilla julkaistuja omia novellejaan Kingin tämän kokoelman tekstit muistuttavat Roald Dahlin elävillä henkilöhahmoilla ja hätkähdyttävän oudoilla tilanteilla ladattuja tarinoita. Henkilökuvaus on tietenkin aina ollut yksi Kingin vahvimpia puolia, mutta varsinkin lyhytproosan puolella hän on viime vuosina tätä puolta entisestään petrannut – mikä saattaa tietysti johtua novellien yhä kasvavista sivumääristä. Pidin eniten kokoelman sellaisista teksteistä, joissa henkilön pään sisälle päästiin syvimmälle. Oma suosikkini on Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan, jossa maata kiertävä eineskauppias viettää yksinäisen yön tienvarsimotellissa. Vain 13-sivuisena novelli on kokoelman toiseksi lyhin, mutta päähenkilö on elävä ja suorastaan liikuttavan inhimillinen ongelmineen. Mitään yliluonnollista ei tapahdu, ei varsinaisesti mitään ”kauhuksi” luokiteltavaakaan (miten tuon luokituksen sitten haluaakin tehdä). Elämässä on todellisempiakin kauhuja kuin hirviöt, muistuttaa King tällä novellilla ja tekee sen hyvin.

Vahvimmin Roald Dahlin tarinat tulivat mieleen novelleista L.T:n lemmikkieläinteoria ja Lounaalla ravintola Gothamissa. Vaikka näistä jälkimmäinen yltyykin arkipäiväisistä lähtökohdistaan edetessään melkoisen groteskiksi roiskeeksi, on edellinen jo lähtökohdiltaan nerokas: aviopari, jonka kumpikin osapuoli kiintyy toiselle lahjaksi ostamaansa eläimeen, mies kissaan ja nainen koiraan. Kingille tyypillinen jutustellen eteenpäin soljuva kerrontakin on tässä tekstissä parhaimmillaan. Lemmikkien luonteet tulevat yhtä kirkkaina piirretyiksi kuin ihmisten; eläimistä on kirjoitettu rakkaudella.

Vaan kun genressä nimeltä ”kauhunovelli” otetaan reippaampi askel suuntaan ”kauhu”, joudutaan tämän kokoelman mielenkiinnottomampien tekstien pariin. Kalmanhuoneessa on turha väkivallanpurkaus, jopa splatteriksi luokiteltava teksti, mikä on Kingin tuotannossa kohtalaisen harvinaista, varsinkin näin suoraviivaisena. Se ei kuitenkaan tee tästä kuriositeetista erityisen kiinnostavaa. Kokoelman niminovelli ei sekään sytytä. Kenties sama idea käytettynä esimerkiksi kokoelman Yön äänet aikaan olisi toiminut, nyt tämä kaikki on tehty aiemmin liian monta kertaa ja paremmin. Jonkinlaisen ihmeet mahdollistavan King-todellisuuden läsnäolo on tässä novellissa tekijä, joka erottaa sen kokoelman muista teksteistä. Joskus aiemmin se on ollut itsestäänselvyys, jokaisen kirjoittajansa novellin tapahtumapaikka. Nyt muut tekstit ovat tiukemmin kiinni ”tutussa” todellisuudessa ja poikkeus tästä säännöstä tuntuu jotenkin kornilta. Tai ehkä arvostelija vain on kasvanut aikuiseksi sitten Yön äänien lukemisen.

Miten ylläpidetään ainakin kahta eri mytologiaa

Niin ja sitten tietenkin se pakollinen juttu: kun kyseessä on 90-luvulla tai myöhemmin julkaistu Stephen Kingin teos, pitää jotenkin ympätä mukaan myös Musta torni –mytologiaa. Tällä kertaa kokonaisen novellin muodossa, ja vieläpä kokoelman pisimmän. Elurian pikku sisaret kertoo episodin revolverimies Rolandin elämästä vain hiukan ennen ensimmäisen Musta torni –kirjan alkua, ja on omalla tavallaan hyvinkin toimiva teksti. Tietenkin se on tyylillisesti lähempänä ylenmäärin rönsyilevää torni-sarjan nelososaa kuin tyylikkään tiivistä, lähes riisutun vähäeleistä ensimmäistä, mikä kannattaa ottaa varoituksena jos on mieltynyt Rolandin vähäpuheiseen ja –mietteiseen hahmoon sarjan ykköskirjassa. Kuitenkin kauhunovellikokoelman keskelle heitettynä fantasiamaailmaan sijoittuvana outolintunakin on Elurian pikku sisaret teoksen mukavinta luettavaa. Olettaen tietysti, että hahmot ja hajoavan Keski-Maailman historia ja mytologia ovat lukijalle tutut. Vaan kukapa sellainen tätä teosta lukisi, joka ei Mustaa tornia tunne?

Muillakin tavoin Maantievirus matkalla pohjoiseen on kirja, jota leimaa tuttuus. Ties kuinka monennen tämänkaltaisen pitkän johdannon lukeminen on paluu tuttuakin tutumman kirjailijan elämänvaiheisiin. King kirjoittaa joka teokseen kirjeen ”uskolliselle lukijalleen”, kuten tuo tutuksi käynyt sanonta kuuluu. Tämä ärsyttää monia. Kirjat eivät enää toimi itsenäisinä yksilöinä, vaan ne ovat osa jatkumoa, johon oleellisena tekijänä kuuluvat kirjailijan omat elämänvaiheet. Tietenkin johdannot, jälkipuheet ja muun ”ylimääräisen” roinan voi jättää halutessaan lukematta. Mutta eikö silloin kokemus kirjasta jää vaillinaiseksi? Painettua sanaa sisältävät sivut ovat osa teosta.

Ja tässä kokoelmassa tekijän näkemyksiä riittää. Jokaisen novellin yhteydessä on kommentointi, jossa King kertoo tekstin taustasta ja kirjoittamisesta, toisinaan liittää mukaan sopivan anekdootin. Eihän tämäkään tietenkään uutta ole. Jo Jälkeen keskiyön / Ennen aamunkoittoa sisälsi muutamia lyhyitä kommentaareja valittuihin novelleihin, ja ilmiö on Kingillä sittemmin laajentunut romaaneihin asti. Jonkun tusinakirjailijan ollessa kyseessä tämä olisi tietenkin mitä naurettavin käytäntö; nobodyn kirjoittamien vaikka kuinkakin loistavien novellien taustat eivät kiinnostaisi ketään. On tärkeää, että kyseessä on nimenomaan Stephen King. Hänen omasta elämästään ja tähtikirjailijavaiheistaan kirjoitetut tekstit ovat aivan yhtä lailla lukijoita kiinnostavia kuin varsinainen fiktio, eikä hän selvästikään itse allekirjoita novellista Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan löytyvää lausetta: ”Selitykset latistivat kaiken erikoisenkin arkiseksi”. Mutta ovatko nämä todella selityksiä? Ehkä koko tähtikirjailijakin on pelkkä luotu hahmo. Hän on elänyt kirjojen johdannoissa, jälkisanoissa, novellikommenteissa ja alaviitteissä jo vuosikausien ajan. Hänet tunnetaan, hänen elämänsä vaiheet tiedetään ja sittenkin hän saattaa olla vain etäisesti todellisuuteen perustuva fiktiivinen konstruktio. Jos on, veikkaan hänelle olevan suunnitteilla jotain ilkeää.


Stephen Kingin kotisivut