Mansun: Attack of the grey lantern (1997)

Meidän 2000-luvun ihmisten elämä on yhtä aikaa sekä helppoa että hirveän vaikeaa yhdestä ja samasta syystä: me elämme postmodernissa yhteiskunnassa. Se tarkoittaa, että historia on lakannut olemasta, ”suuret kertomukset” ovat pysyvästi takanapäin ja maailma on kaiken kaikkiaan muuttunut mahdottomaksi paitsi hallita, myös tästä tilasta toiseksi muuttaa. Tämä on tietysti yhtä aikaa huono ja hyvä asia. Maailman masentavan tilan tiedostaminen todeksi voi ahdistaa ihmistä, mutta se voi toisaalta myös tuudittaa hänet huojentavaan ”ei tälle mitään voi” -ajatukseen, jonka perusteella voi keskittyä nauttimaan olemassaolostaan ilman syyllisyydentuntoja. Koska ”postmodernismi” nousi muotitermiksi jo 80-luvulla, on pieni ihme, että ensimmäinen postmodernistinen bändi nousi listamenestykseen vasta seuraavan vuosikymmenen loppupuolella.

90-luvun kuva

Brittiläinen Mansun julkaisi debyyttialbuminsa Attack of the grey lantern vuonna 1997 näyttävästi sijoittumalla ensimmäisellä viikollaan Britannian albumilistan sijalle yksi. Yhtye oli saanut muutamien pitkäsoittoa edeltäneiden singlejensä perusteella kunnian olla sikäläisen musiikkilehdistön mielestä vuoden 1997 ”se” juttu, eikä albumin vastaanotto täten ollut lainkaan huono. Vuosikymmenen puolivälin pahin brittipop-huuma oli alkanut laskea, ja povattiinpa Mansunista peräti seuraavaa Oasista. Vaan mitä tapahtui? Eikö pilvin pimein myynyt albumi sittenkään lunastanut lupauksiaan?

Ehkä ongelma oli pikemminkin siinä, ettei kukaan voinut olla täysin varma siitä, mitä nuo lupaukset olivat. Attack of the grey lantern heijastelee postmodernismin lukuisia määritelmiä niin tehokkaasti, että kaikesta sisältämästään hienosta musiikista huolimatta se on liian ajaton, liian historiaton ja liian vapaa suurista tarinoista, juuri mistään tarinoista ollakseen varaukseton fanitettava. Levy oli ilmestyessään liian täydellinen aikakautensa kuva, ja nykyisin sitä kuulee harvoin mainittavan. Kriitikoiden kehuma ja listaykköseksi ampaissut albumi ei yleensä esiinny 90-luvun populaarimusiikin huippuhetkiä luettelevilla listoilla, eikä vuonna 2003 lopulta hajonnut yhtye koskaan saavuttanut mitään kulttibändin asemaa suurempaa.

Eihän tämä mitään tarkoita

Vaikka käsittämättömyys toki onkin mahdollinen ilmiön ilmenemismuoto, ei ”postmodernistinen” kuitenkaan tarkoita yksiselitteisesti kokeilevaa tai outoa. Esimerkiksi Radioheadin Kid A, jota pidetään yhtenä 2000-luvun merkkiteoksista ja modernin rock-musiikin suunnannäyttäjinä, on liian persoonallinen ollakseen postmodernistinen. Kid A haluaa näkyä ja erottua joukosta, kun taas postmodernistinen teos pyrkii nimenomaan olemaan kiinnittymättä mihinkään. Historiattomuus on tärkeää; ajasta on tullut merkityksetön, olemme saavuttaneet päätepisteen ja voimme täten surutta sinkoilla sinne tänne lainaten olemukseemme mitä haluamme ja mistä haluamme. Mutta enää kyseessä ei ole merkityksiä antava parodiointi. Tarkoitus ei ole herättää ajatuksia viittauksilla; postmodernismi on lainailua lainailun vuoksi. Attack of the grey lantern on minuudeton albumi, jonka sulavat musiikilliset liu’ut genrestä toiseen kätkevät sisäänsä sanoituksia, jotka tuntuvat olevan olemassa vain, koska jotain sanoituksia on oltava: Stripper vicar kertoo monipolvisen kertomuksen strippaavasta kirkkoherrasta, mutta kun kappale on ohi, jää kuulijalle tunne siitä, että mitään ei ratkennut, mikään ei selvinnyt, eikä millään lopulta ollut tarkoitusta. Kappaleen teksti voi olla tarkoinkin suunniteltu, mutta toisaalta se vaikuttaa myös kokonaan improvisoidulta muutamine häkellyttävän hölmöine riimeineen. Levyn loppua kohti sanoitukset muuttuvat hämärämmiksi. Egg shaped Fred alkaa heilua jo surrealismin rajoilla, ja lopulta levyn päättävällä nimettömällä bonusraidalla todetaan suoraan: ”The lyrics aren't supposed to mean that much / They're just a vehicle for a lovely voice”.

Mansun luo itselleen persoonan esikoisalbumillaan olemalla musiikillisesti persoonaton. Levy alkaa mahdollisimman epäkaupallisesti kahdella perättäisellä sumean maalailevalla kappaleella, joita kuljettavat elokuvan soundtrackin mieleen tuovat jouset enemmän kuin yhtye itse. Albumi tuntuu alkavan ja loppuvan samanaikaisesti. Avauskappale The Chad who loved me kuulostaa siltä, kuin voisi soida romanttisen elokuvan lopputekstien rullatessa ruudulla, ja ensimmäiset lauletut sanat ovat ”It all comes crashing down”. Sama ristiriita jatkuu läpi levyn. Romanttisimmat, sokeroiduilla jousisektioilla maustetut kappaleet sisältävät albumin rujoimmat sanoitukset: Disgusting on suora puheenvuoro vastenmieliselle ihmiselle, ja She makes my nose bleed tuntuu kuvaavan molemminpuolista parisuhdeväkivaltaa - joskin tälläkin kertaa sanoitukset pikemminkin täyttävät tyhjiötä kuin merkitsevät mitään konkreettista.

Sanoitusten näennäinen merkityksettömyys ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että ne olisivat huonoja. Esimerkiksi juuri Stripper vicar toimii peräti nautittavasti juuri häkellyttävän estottoman tarinansa ansiosta. Onko tämän mikään pakko tarkoittaa jotain? Entä onko merkitystä sillä, että paitsi itse stripparipastori, myös salaperäinen Mavis, jolle kappaleen kertoja kertoo tarinaa kirjeitse, esiintyvät molemmat useassa kappaleessa läpi levyn? Toistuvista henkilöhahmoista ja teemoista huolimatta tarinat eivät silti oikeastaan etene. Ne eivät ole aikajatkumossa toisiinsa nähden, ja säkeitä voisi helposti vaihdella kappaleesta toiseen. Silti kokonaisuus toimii.

Tiedämme mitä teemme

Osasyy siihen, ettei albumi näinkään etäisenä teoksena hajoa käsiin, on sävellyksissä, jotka lipuvat kappaleesta toiseen aivan yhtä vaivihkaa ja varoittamatta kuin tyylilajistakin. Kokonaisuus ei silti ole sillisalaatti. Kauniin ja musiikillisesti pumpulinpehmeän aloituksen jälkeen vasta kolmas kappale Taxloss esittelee rokimmin vääntävän Mansunin. Kappale on kyynisenkireä näkemys kasvottomasta bisneksestä ja päivän uutiseksi juuri ja juuri riittävistä tähdenlennoista. Tämä on itsetietoisuutta tasolla, jolle sitä harva artisti on esikoisalbumillaan vienyt:

”Sign on the line and we'll give you the money
and then you'll be mine and we'll fly somewhere sunny
and you'll quibble that our drivel seems unsatisfactory”

On kuin Mansun ohimennen ilmoittaisi, etteivät he aio olla täällä kauan, koska bisnes on tällä aikakaudella kykenemätön enää muuhun kuin hetkittäisiin puheenaiheisiin. Raha tulee niistä, jotka ovat pinnalla, eikä Mansun vaikuta ottavan tätä totuutta liian vakavasti. Kappaleista vastaava vokalisti Paul Draper esiintyy cd:n kirjasessa kahdessa eri kuvassa keskisormeaan kameralle näyttäen.

Ja ehdottomasti juuri tästä tinkimättömästä asenteestaan johtuen Attack of the grey lantern on valloittava albumi. Sen musiikillinen persoonattomuus kiehtoo, vaikka levyn pari ensimmäistä kuuntelukertaa menevätkin ohi epätoivoisissa yrityksissä löytää hetkiä, joihin tarttua. Sen lyriikat ovat jakaantuneet kahteen leiriin: ne joko tuntuvat absurdilta sanaleikittelyltä, eräänlaiselta sävellyksentäytteeltä, tai sitten kommentoivat suoraan joko bändiä, sen asemaa popmusiikin kentällä, tai albumia itseään. Eikä mikään tästä ole leikkiä. Mansun ei ole liikkeellä naurattaakseen. Se on vain tehnyt albumin, joka heijastelee liian täydellisesti aikaansa ollakseen täysin saavutettava. Attack of the grey lantern leijailee jossain niiden mustien ja kauniiden mutta samalla niin toivottoman keinotekoisten näköisten ruusujen keskellä, joita sen kansikuva on täynnä. Vaatii uskallusta olla niin rehellinen kuin Mansun esikoislevyllään on, ja yhtye tuntuu tietävän sen. Heidän muut albuminsa eivät saavuttaneet lähimainkaan samanlaista menestystä, ja loppujen lopuksi ura jäi lyhyeksi. Kaikesta päätellen Mansun on tiennyt etukäteen senkin.