Imre Kertész: Kohtalottomuus (Otava 2003)

On sanottu että runous on mahdontonta Auschwitzin jälkeen. Unkarilaisen Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus on täysin jotain muuta kuin runoutta.

Kertésin Kohtalottomuus voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä unkarilaisena. Tähän saakka Kertész ja hänen teoksensa olivat melko tuntemattomia jopa kotimaassaan. Asiaan vaikutti osaltaan poliittinen ilmapiiri; kommunistihallinto ei erityisesti pitänyt Kertésistä ja tämän vuoksi hänen oli mahdontonta saavuttaa kirjallista menestystä Unkarissa. Ja tietenkin, hänen teoksiaan ei voitu julkaista lännessä ennen rautaesiripun avautumista. Silti, Kertés painottaa että tämän kaltainen romaani saattoi syntyä ainoastaan diktatuurissa: hänen ei tarvinnut miellyttää markkinavoimia ja tehdä teoksesta 'kiinnostavaa'. Siten hän saattoi kirjoittaa niin radikaalisti kuin tahtoi.

Molemmat Kertészin pääteoksista, sekä Kohtalottomuus, että Kaddish syntymättömälle lapselle kertovat holokaustista. Kohtalottomuuden päähenkilö Gyorgy Koves on juutalainen koulupoika Budapestista joka kyyditetään keskitysleirille: ensin Auschwitziin, sitten Buchenwaldiin ja lopulta Zeitziin. Kertész itse on henkilökohtaisesti kokenut keskitysleirin kauhut ja siten on oikea henkilö kirjoittamaan tämänkaltaisen romaanin. Vain henkilöllä kuten hän voi olla objektiivista, ensikäden tietoa leireistä, vain henkilö kuten hän kykenee kirjoittamaan romaanin Auschwitzista. Tosin, kysymys teoksen kertojan ja kirjailijan välilläl on monimutkainen, teosta on nimitetty milloin elämänkerralliseksi, milloin puolielämänkerralliseksi.

Meille jotka olemme eläneet ja kasvaneet normaalissa ja suhteellisen turvallisessa maailmassa ei ole mahdollista ymmärtää keskitysleirin logiiikkaa. Nobel-palkintopuheessaan Ruotsin tiedeakatemialle Kertész huomauttaa että Auschwitz edustaa jotain radikaalisti uutta Euroopan historiassa, nimittäin totalitaarista diktatuuria. Läpi ihmiskunnan historian on ollut olemassa diktatuureja, mutta totalitaarinen valtio on modernin yhteiskunnan tuote. Keskitysleirin logiikka on fordilaisen liukuhihnan logiikkaa. Se on totaalisen rationaalinen, kontrolloitu ja suunnitelmallinen systeemi.

Mutta romaanin pointti on, että vaikka keskitysleiri onkin jotain äärimmäistä, muuttuu se pian arkipäiväksi niille jotka elävät sen sisäpuolella. Romaanissaan Kertész ei oikeastaan juuri kuvaile keskitysleirin kauhuja vaan vankien arkipäivää. Hän ei tuomitse. Sillä Auschwitz on jotain moraalin tuolla puolen, sitä on mahdotonta arvottaa kategorisilla imperatiiveilla. Auschwitz on 50 000 kiloa murhattujen ihmisten hiuksia ja luista valmistettua saippuaa. On mahdollista sanoa 'on väärin tappaa', mutta emme voi sanoa, 'on väärin tappaa 5 000 000 ihmistä'. Se on banaalia.

Kun tulokkaat saapuvat leirille ensi kertaa, he toistelevat "mitä sinä sanot tästä?""kamalaa!". Tänään, keskitysleirit ovat avoinna turisteille. Voit vierailla Auschwitz-Birkenaussa lomamatkallasi ja käyskennellä kauniina kesäpäivänä krematorioiden raunioissa.Voit käydä katsomassa paikkaa jossa se kaikki tapahtui ja toistella 'kamalaa!' yhdessä toisten kanssa.

Kohtalottomuus kirjoitettiin juuri tällaista banaaliutta vastaan.

Myös juutalainen filosofi Hannah Arendt kuvailee keskitysleiriä banaaliksi teoksessaan Eichmann in Jerusalem - the banality of evil. Hän huomauttaa etteivät Auschwitzin rikoksia suorittaneet verenhimoiset hirviöt, vaan tavalliset ihmiset. Ja tämä on juuri keskeinen ongelma; Auschiwitz on pelkkä byrokratian tuote. Pikkuvirkamiehet tekivät vain mitä heidän käskettiinkin tehdä. Kun käskyn antoi toinen ihminen joka sen toteutti, vastuuta ei joutunut kantamaan kukaan.

Kirjoittaessaan Kertész ei tahtonut keskittyä vain kaikkein voimakkaimpiin kohtauksiin. Jokapäiväinen elämä jatkuu tasaisena, ja on mahdollista tuntea tylsistyvänsä jopa keskitysleirillä. Palkintopuheessaan Kertész tarjoaa avaimen tulkintaan.

Kirjani sankari ei elä keskitysleirillä omaa elämäänsä, ei myöskään hänen aikansa, hänen kielensä paremmin kuin persoonansa ei ole todella hänen omansa. Hän ei muista, hän on olemassa.

Avaintermi on olemassaolo, ei olemus (Sartren termein). Kirja ei ole tarkka analyysi keskitysleiristä, vaan ketju tapahtumia ja yksityiskohtia. Tapahtumat vain ovat, niiden takana ei ole mitään. Gyorgy ei pohdi miksi hän on leirillä, hän ei yritäkään paeta, hän ei edes tahdo. Voidaan sanoa, ettei Gyorgyllä ole lainkaan identiteettiä. Vaikka hän onkin fokalisoija ja kertoja, hän on tuskin muuta kuin silmä joka näkee tapahtumat. Hän on ulkopuolinen, asiat vain tapahtuvat hänelle. Hän on täydellisen välinpitämätön. Buchenwaldista lähtiessään hän sanoo halunneensa elää vielä vähän aikaa 'tuolla kauniilla keskitysleirillä'. Auschwitzistä hän sanoo, ettei 'kamala' ole oikea sana kuvailemaan sitä.

Kirjan nimi viittaa tosiasiaan, ettei kirjan päähenkilön kohtaloa ole sinetöity. Teokssa ei ole vähäisintäkään determinaatiota. Gyorgy elää päivä kerrallaan välittämättä tulevaisuudestaan. Elämä ja kuolema ovat hänelle yhdentekeviä. Häneltä puutuu 'tahto selvitä', tahto päästä läpi kaikkien kauhujen kertomaan totuus maailmalle. Hänen maailmankuvansa on miltei nihilistinen: kun liittoutuneet vapauttavat leirin, hän miettii ainoastaan milloin keittoa aletaan jakaa.

Perinteinen tapa kuvata keskitysleirejä on täysin vastakkainen. Holokaustista on tehty tusinoittain kirjoja, elokuvia ja dokumentteja jotka keskittyvät paatoksella leirien julmuuksiin. Kertész itse maintsee populaariviihteen joka suorastaan mässäilee kauhuilla. Gisella Perlin dokumenttiromaani I was a Doctor in Auschwitz kertoo kirjailijan ajasta keskitysleirillä jossa hän joutuu toimimaan pahamaineisen tohtori Mengelen apulaisena. Perlin kokemukset ovat äärimmäisen shokeeraavia hänen joutuessaan suorittamaan abortteja keskitysleirillä. On miltei mahdotonta kuvitella mitään hirvittävämpää. Jatkuvasti Perliä ajaa eteenpäin halu selvitä ja kertoa maailmalle totuus. Tämä on valovuoden matkan päässä Kohtalottomuuden kauniista keskitysleiristä ja yhdentekevyydestä. Kohtalottomuus loppuu Gyorgyn päättäessä kertoa maailmalle iloisista hetkistä keskitysleirillä. Mikäli ei unohda.