Ulver: Blood inside (2005)

Olisi mielenkiintoista kurkistaa sellaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa norjalainen Ulver olisi julkaissut kaksi ensimmäistä albumiaan käänteisessä järjestyksessä. Yhtyeen maine olisi muodostunut aivan erilaisen teoksen perusteella kuin nyt, ja sen myötä aivan erilaiset piirit olisivat siitä kiinnostuneet. Ura olisi leimautunut toisenlaiseksi ja kuka tietää minkälaisia musiikillisia ratkaisuja jäsenten nykyisestä poikkeava elämäntilanne olisi synnyttänyt. Nythän Ulverin vuonna 1994 julkaisema debyytti Bergtatt on tiukasti kiinni tuolloin kovassa nosteessa olleessa norjalaisessa black metal -genressä, ja tämän vuoksi Ulver on edelleen kaikille pakonomaisille musiikinluokittelijoille black metal -yhtye. Mutta entä jos yhtye olisikin saanut ensin markkinoille kakkosalbuminsa Kveldssanger? Olisiko Ulver nyt median mielessä Norjan oma Piirpauke, muistettaisiinko se surumielisiä akustisia kansanmusiikkikappaleita esittävänä kokoonpanona? Vai olisiko mikään toisin?

Ainakin Ulver todisti jo uransa alkuvaiheessa, ettei se ole syntynyt vastaamaan kenenkään odotuksiin. Saatuaan esikoisellaan jalansijaa populaarimusiikin kentällä yhtye lähti laajentamaan tuota pientä tilaansa hätkähdyttävän nopeasti lähes kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi siihen, johon Bergtattiin ihastunut yleisö sen odotti kulkevan. Vuonna 2001 julkaistu Perdition city tarjosi edelleen black metal -luokituksen alla kulkevalta kokoonpanolta albumillisen soul- ja jazz-vaikutteista elektronista instrumentaalista musiikkia ja sen jälkeen enimmäkseen EP-mittaisia albumeita ja soundtrackeja työstänyt yhtye on kulkenut edelleen vain kauemmas omiin todellisuuksiinsa.

Kun paljolla tehdään vähän ja päinvastoin

Jos viime vuosia leimanneet elokuva- ja ep-kokeilut jätetään laskuista, on Blood inside Ulverin kuudes varsinainen pitkäsoitto, ja edelleen yhtyeen tunnistaa pikemminkin tunnelmasta kuin äänimaailmaista. Albumi on melankolisen etäinen, uhkaava, surumielinenkin, ja aivan yhtä vaikea ensikuunneltava kuin yhtyeen aiemmat levyt. Blood inside on samanaikaisesti sekä äärimmäisyyksiin pelkistetty, että ylitsepursuava runsaudensarvi, ja ehkä osa sen pelottavan vieraannuttavasta tunnelmasta on peräisin juuri näiden kahden näennäisen mahdottomasti keskenään toimeentulevan ominaisuuden onnistuneesta yhdistämisestä. Kaikkea on tällä albumilla yhtä aikaa paljon ja vähän. Jo avauskappale Dressed in black tekee melko hyvin selväksi sen musiikillisen kentän, jolla Ulver tällä kertaa toimii: perustunnelma on raskas ja kaunis. Raskaus musiikissa ei kuitenkaan tarkoita metallia; sahaavat riffit pysyvät piilossa lähes koko albumin ajan. Oikeastaan vain yksi kappale, videoksikin päätynyt It is not sound, muistuttaa sitä tyylilajia, jonka perusteella moni on varmasti tämänkin albumin ostanut. Kokonaisuutena Blood inside on raskasta musiikkia ilman riffejä, ilman konventionaalisia metallimusiikkiin liitettyjä vokaalimaneereja, ilman sooloja.

Ja jotain muutakin on kadonnut: mielenkiintoisin Blood insiden puutteista on melodioiden jättäminen pois. Vain harvasta kappaleesta voi löytää selkeän sävellyksen; vokalisti Kristoffer G. Ryggin (alias Garm, alias Trickster G - nimi tuntuu vaihtelevan albumeittain) laulumelodiat ovat lennokkaimmillaan lähes improvisatorisia harhailuja taustalla jymyävän läpäisemättömän äänimaton päällä. Kokonainen albumi näin toteutettuna on uskalias ratkaisu, mutta enimmäkseen Ulver on onnistunut siinä. Vain pari kertaa bändi jää etenemisen sijasta junnaamaan paikallaan, ja koska kappaleiden keskipituus albumilla kuitenkin on noin kuusi minuuttia, on tyhjät hetket onnistuttu karsimaan varsin tehokkaasti pois. Saavutuksena voi pitää sitäkin, että yhdeksästä periaatteessa identtisestä kappaleesta on onnistuttu työstämään selkeitä persoonallisuuksia. Blood inside toki kulkee koko kestonsa ajan pitäen tiukasti kiinni tunnelmastaan, mutta teemaansa varioiden. Koska albumilta puuttuvat melodiat sekä tämän myötä perinteinen eri osista koostuva kappalerakenne, on kappaleiden keskinäiset poikkeavuudet rakennettu yksityiskohdilla. Raskaus on tällä albumilla sitä, että musiikki on koostettu pauhaavasta instrumenttimassasta, jonka nyansseja säätelemällä kyetään hienovaraisiin tunnelmanvaihdoksiin kappaleiden välillä. Aivan vastaavaan toteutukseen en ole törmännyt missään. Instrumentteja tuntuu olevan käytössä hirmuinen määrä; yksittäiset perkussioraidat tai muutamat tukahtuneet kitarat nousevat massasta irti vain satunnaisesti.

Riisuttuja kuvia

Tärkein yksittäinen instrumentti albumilla onkin ihmisääni, ja tätäkin käytetään säästellen. Lyriikat ovat kautta levyn ääripisteeseensä typistettyjä, kenties ylikin: noin puolessa kappaleista teksti on kokonaisuudessaankin hädin tuskin kolmenkymmenen sanan mittainen, loputkin ovat vain vähän pidempiä. Sanoitukset ovat kuin kappaleen mittaisiksi venytettyjä runoja tai toteamuksia, ne olisi muutamissa tapauksissa mahdollista lausua yhteen hengenvetoon, yhtenä lauseena. Vaikka tämä enimmäkseen tarkoittaakin abstrakteja ajatuksia ja lähinnä mielikuvia, on kuitenkin esimerkiksi kappaleessa In the red onnistuttu kolmeenkymmeneen sanaan mahduttamaan kokonainen tarina - ei välttämättä kaikin tavoin hahmotettava, mutta kuitenkin erittäin vahvoja mielikuvia luova.

Ja nämä mielikuvat ovat selkeästi omanlaisiaan. Sanoitukset ovat Ulverin uralla olleet tähän asti jokseenkin toissijaisessa asemassa. Kolmen ensimmäisen albumin tekstit olivat norjaksi, sitten muutettiin musiikiksi William Blaken Taivaan ja Helvetin avioliitto (hieno teksti siis - mutta bändin oma kyky kirjoittaa tekstejä kappaleisiin oli vielä tämänkin albumin kohdalla arvoitus norjaa osaamattomalle), ja kuten sanottu, Perdition city oli enimmäkseen instrumentaalinen. Blood inside osoittaa jollakulla Ulverissa olevan aforistikon vikaa. Tiivistetyt tekstit koostuvat kolmen tai neljän sanan lauseista, sanapareista, ehkä vain yksittäisistä peräkkäisistä sanoista, jotka tällaisenakin toimivat. Ja aivan kuten kappaleet ovat musiikillisesti saman tunnelman hienoisesti toisistaan poikkeavia variaatioita, kiertelevät tekstit saman aihepiirin ympärillä valottaen sitä varovasti eri suunnista. Ei liene syytä alkaa määritellä kovin tarkasti sitä, mitä aihetta Ulver albumilla käsittelee, mutta kristillinen symboliikka on joka tapauksessa vahvasti esillä. Käsitteleekö It is not sound Jeesuksen elämää? Onko kappaleen The Truth kohteena Raamattu? Typistetyistä säkeistä ja yksittäisten sanojen kuvista ei voi sanoa mitään varmaa. Kuitenkin jo kappaleiden nimet puhuvat puolestaan, esimerkkinä William Blake -sitaatin alaotsikokseen saanut For the love of God. Entä mahtaisiko vielä black metallia soittavan yhtyeen levyltä löytyä kappale nimeltä Christmas?

Raskas, kaunis ja talvinen

Kyseisen kappaleen nimi sopiikin levyn yleistunnelmaan poikkeuksellisen hyvin. Blood inside on Björkin Vespertinen ohella talvisin levy jonka olen koskaan kuullut; jopa niin vahvasti, että sen ilmestyminen viime kesänä ihmetytti. Ajankohta tuntui olevan täysin väärä. Varsinkin juuri Christmas visualisoi kuulijan mieleen pimeän talvisen yön kaukana kaupungin valoista, paksut sakeana leijuvat lumihiutaleet. Sitä seuraava Blinded by blood leijuu samalla tavalla taivaalta alas hukuttaen kuulijan kerrokseen haurasta kauneutta. Ei lainkaan huono saavutus kappaleelta, josta on vaikea irrottaa minkäänlaista selkeää melodiaa. ”Veri” ei muuten tässä kappaleessa suinkaan ole mitään tyypillistä rankemman metallin kuvastoa, vaan pikemminkin sukupolvia toisiin yhdistävät verisiteet. Mutta tästäkin on vaikea olla varma. Teksti toimii selkäydintasolla; Garmin uskomattoman vahva laulusuoritus pitää kuulijan lähellä sanoja ja kappaleen elossa.

Minulle Ulverin Blood inside on ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Sitä on kuitenkin vaikea suositella aivan kelle tahansa; tämän yhtyeen aiempien levytysten kanssa sillä on vain vähän tekemistä, mikä tietenkään ei Ulverin uraa seuranneille ole uutta. Tämä albumi ei ole metallia, vaikka onkin alan lehdistössä ja nettisivuilla ollut vahvasti esillä. Raskasta kyllä, mutta enimmäkseen hidasta. Kaunista, ei rujoa. Sanoituksiltaan arvoituksellista, mutta kuitenkin toiveikasta. Melodiatonta, ja silti jollain kummallisella tavalla koukuttavaa. Kuulemistani Ulverin levyistä Blood inside on lähimpänä vuoden 1998 William Blake -tuplaa, joka taas on ollut tähänastisista ehdottomasti vaikeimmin luokiteltava. Ulverin voi sanoa tällä levytyksellään luoneen metallimusiikkia, josta on riisuttu metallin dynamiikka ja korvattu sen jättämä tyhjä tila raa’an avonaisella herkkyydellä. Blood inside on julmaa rakkautta. On vaikea määritellä syitä sille miksi siitä pitää. Ja kuitenkin se jää ajatuksiin, vaivaa mieltä, ei päästä otteestaan pois. Kehotan Ulveriin tutustumaan niitä, jotka kaipaavat raskasta tunnelmaa, mutta joille tyypillisen metallin rankkuus on liikaa.

Ulverin kotisivut