22.1.06

Tommi Liimatta: Ei vaikuta keikkaan (WSOY 2005)


Vaikka toiminnastaan Absoluuttisessa Nollapisteessä parhaiten tunnetaankin, on Tommi Liimatta ehtinyt musiikillisen uransa ohella saamaan aikaan melko vaikuttavan tuotannon myös kirjallisuuden puolella - viime syksynä ilmestynyt sarjakuva-albumi Ei vaikuta keikkaan on jo viides miehen nimeä kantava kirja. Kansikuvasta lähtien on selvää, missä ympäristössä tällä kertaa liikutaan: tutun näköinen yhtye tohveleissaan ja puukengissään on ikuistettu keikkaympäristössä. Elämäkerta- ja päiväkirjasarjakuvia on Suomessa ilmestynyt viime vuosina jatkuvasti enemmän, ja vaikka mieli tekisi myös Liimatan kolmas albumi samaan joukkoon niputtaa, ei kyseessä kuitenkaan liene pilkuntarkasti todellisuutta kuvaava teos. On kai sentään turvallista olettaa, että keikkaelämän ankeutta ja raadollisuutta satunnaisesti hyvinkin absurdin huumorin kautta kuvaavat lyhyet episodit pohjautuvat aidoille sattumuksille ja tapauksille, ja varmasti moni sanottu tokaisu tai pidempikin huulenheitto on päätynyt sarjakuvan sivuille sellaisenaan. Mitä pidemmälle albumia lukiessa etenee, sitä vähemmän hahmot kuitenkin peilaavat mielikuvia todellisista henkilöistä antaen tilaa kokonaan fiktiivisille luomuksille. Se mitä lukija bändin jäsenistä todella tietää, katoaa, ja sarjakuvaan korostettuine piirteineen ja oikkuineen muovatut hahmot astuvat tilalle. Eipä tosin missään sanotakaan, että esimerkiksi "Liimis" ja "Eske" perustuisivat edes etäisesti todellisuuteen; itse bändikin jää lopulta nimeämättä.

Ongelmallisimmillaan Ei vaikuta keikkaan onkin juuri siinä, miten siihen suhtautuu henkilö, joka ei tunne Absoluuttista Nollapistettä kuin nimeltä, jos siltäkään. Yhtyeen uraa nettisivujen ja lehtijuttujen kautta seurannut löytää tuttuja tilanteita ja kahmaloittain sisäpiirinheittoja, joiden voisi kuvitella jäävän melko etäiseksi ummikolle. Mutta lukeeko ummikko tätä teosta lainkaan, sitä sopii miettiä. Lievästä etäännytyksestään huolimatta Ei vaikuta keikkaan kun on loppujen lopuksi kuitenkin sarjakuva Absoluuttisesta Nollapisteestä ihmisille, jotka tuntevat Absoluuttisen Nollapisteen. Muutamat aidosti hykerryttävän hauskat episodit tuntuvat jäävän jotenkin irralleen hieman tukehtuneeseen kokonaisuuteen, jossa juonen tai tilanteiden sijasta keskitytään luomaan hahmoja; johdonmukaisesti karrikoidut bändin jäsenet (ja muutama tekniikkapuolen edustaja) ovat eläviä ja pysyvät luonteissaan kannesta kanteen. Silti asioita jää kaipaamaan. Sarjakuva pysyttelee niin tiukasti kiertue-elämän ankeassa harmaudessa, että jokunen tästä poikkeava tarina olisi ollut kaiken keskellä vähintäänkin tervetullut piriste. Ääripisteisiinsä kärjistetyt hahmotkin ovat kyllä toimivia - mutta vain tiettyyn rajaan asti. Toisto on vaarana näinkin lyhyessä albumissa.

Piirrosjäljestä en keksi pahaa sanottavaa, vaikka Liimatan sarjakuvien arvioissa juuri tämä lienee useimmin kritisoitu seikka. Hänen tyylinsä on kieltämättä kankeaa ja kuuliaisesti perinteisessä ruutu ruudulta etenevässä formaatissa kulkevaa, mutta toisaalta satunnaiset lennokkaat kuvakulmat ja houreunien tavoin vääntyilevät henkilöt jaksavat miellyttää. Esikoisalbumin (Rengin tarpeet, 2000) kaltainen täydellisen tripahtanut surrealismi on jo jäänyt taakse, mikä on toisaalta hieman sääli. Kynänjälki on käynyt vuosien mittaan realistisemmaksi, ja varsinkin hahmojen ilmeet ovat kautta linjan onnistuneita ja paljonpuhuvia, mikä onkin tärkeä seikka näin vahvasti hahmoihin perustuvassa sarjakuvassa. Erityisen onnistunutta Liimatan piirrosjälki on sikäli, että hän saavuttaa saman, minkä laulunsanoissaan: hän tuntuu operoivan aivan eri näkökulmasta kuin saman kentän perinteiset toimijat. Liimatta ei piirtäessään ajattele kuin sarjakuvapiirtäjä. Nämä kuvat tulevat selvästi samasta todellisuudesta, josta Absoluuttisen Nollapisteen tekstitkin. Valitettavasti ne lienevät yhtä hämmentäviä suurelle osalle potentiaalista yleisöä.

Myönnän kyllä, että Ei vaikuta keikkaan sai minut muutaman kerran nauramaan ääneen. Se on hauska sarjakuva, jonka huumori on jokseenkin umpimielistä ja paikoin suorastaan ärsyttävän hölmöä - silti se parhaimmillaan toimii todella hyvin. Toisaalta kyseessä on myös sisäänpäinlämpiävä teos bändistä, joka todennäköisesti onnistuu tämän albumin perusteella näyttämään yhä vain oudommalta niille, jotka eivät sitä vielä paremmin tunne. Kenties osana laajempaa kokoelmaa tekijän sarjakuvia eri aikakausilta ja eri aihepiireistä tämän albumin onnistuneimmat tarinat olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa.


Tommi Liimatta WSOY:n sivuilla