Margaret Atwood: The Penelopiad. The Myth of Penelope and Odysseus (Canongate, 2005)

Mistä on naisista uskollisin tehty? Uhrauksista, yksinäisyydestä, kateudesta, voimattomuudesta. Niistä on pienet penelopet tehty. Margaret Atwoodin The Penelopiad (2005) rikkoo vuosituhansien hiljaisuuden, jossa Penelope on kärsivällisesti odottanut miehensä paluuta tämän matkoilta maailman merillä. Hänet on esitetty hyveellisen vaimon arkkityyppinä, joka kangastaan kutoen elää 120 nuoren kosijan (”give or take a dozen”) ympäröimänä – kiusaukseen silti sortumatta. Mutta mitä Penelope todella ajatteli elämästään?

The Penelopiad tarttuu Odysseian vastaamatta jättämiin kysymyksiin: mikä johti kahdentoista neidon hirttämiseen? Mitä Penelope teki Odysseuksen ollessa poissa? Penelope kertoo tarinansa tuonpuoleisesta, jossa hänen henkensä ei saa rauhaa menneistä tapahtumista. Lukija pääsee mukaan tämän lapsuusmuistoista aina avioliiton solmimiseen (tai kaupantekotilanteeseen) ja vuosiin Ithakassa. Yksinäisen naisen ainoat seuralaiset vieraassa maassa ovat kaksitoista nuorta orjatarta, joiden elämän Penelope tahtomattaan tuhoaa lähettämällä heidät vakoilemaan kosijoiden suunnitelmia.

Atwoodin Penelope ei ”karkaa” Odysseian esittämän vaimon merkityksiä, vaikka näyttääkin vahvan naisen toimijuuden. Nöyrtyvän vaimon kulissi hajoaa ajoittain Penelopen hoitaessa Odysseuksen kotia ja tilan asioita samalla kun kasvattaa poikansa ja pitää kosijat loitolla. Tärkeimmän roolin teoksessa saavat kuitenkin murhatut neidot, jotka rikkovat kanonisoidun kerronnan heille asettamat raamit: he eivät enää ole isäntänsä luottamuksen pettäviä huoria, vaan emäntäänsä tottelevia uhreja. Heidän uhkaava ruumiillisuutensa ei sovi Odysseian naiskuvastoon ja The Penelopiadissakin maalliset tuomarit tuomitsevat naiset, jotka saavat oikeutta vain myyttisiltä olennoilta.

Tarinat Odysseuksen urotöistä kulkivat suullisena perintönä ennen kuin Homeros kokosi niistä omat versionsa Odysseiaan. Atwood palaa tyylillään tähän oraalisuuteen ja vie samalla koko kertomuksen myyttiselle tasolle: kahdentoista neidon murhat liitetään matriarkaatin tuhoon ja patriarkaatin järjestykseen siirtymiseen. Tätä tukee myös kirjailijan valinta esittää teos antiikin draaman (maskuliiniseksi mielletyssä) muodossa, jossa on itse päätekstin lisäksi orjatarten esittämiä kuorojaksoja. The Penelopiadin kielen vahvuus korostuu juuri näissä kuoro-osuuksissa, joissa neidot esittävät oman vastakertomuksensa sekä äänellään että ruumiillaan.

Kuten Odysseia, The Penelopiad perustuu tarinankertomiselle. Penelope elää hetkille, jolloin saa kuulla Odysseuksen tarinoita (jotka hän realistina ymmärtää kertomuksiksi, kaunistelluiksi valheiksi). Miehen seikkaillessa vaimo odottaa uutisia rannalle saapuvilta vierailta, joiden kertomuksissa Odysseuksen sankarityöt sekoittavat myyttisen ja realistisen rajat. Mutta toisin kuin Homeroksen kuunteleva vaimo, Atwoodin Penelope on myös itse tarinankertoja. Hän kutoo kertomustaan kuten kangastaan, koskaan loppuun asti pääsemättä. Silti Odysseiassa hänelle määritelty paikka on liian sitova: vaikka Penelope kertoo aktiivisesta toimijuudestaan lukijalleen, hän ei tunnusta sitä muille. Julkisesti kudottua tarinaa passiivisesta vaimosta ei voi purkaa näkyvästi toisten silmien edessä.

Margaret Atwoodin The Penelopiad on moniulotteinen vastakirjoitus länsimaisen kulttuurin perusteokselle. Myytin vaiennettu vaimo osoittaa olevansa miehensä veroinen tarinankertoja, mutta jää silti roolinsa vangiksi. The Penelopiadissa draamamuodon haltuunotto ja fyysinen kieli vievät lukijan matkalle, jossa koettu todellisuus tulee yhdeksi myyttisen maailman kanssa. Näiden ulottuvuuksien keskelle jäävät romaanin todelliset päähenkilöt, hirtetyt neidot, joiden jalat sätkivät edelleen ilmassa – lihava nainen on laulanut, mutta kuoro ei vaikene.