Ulver: Blood inside (2005)

Olisi mielenkiintoista kurkistaa sellaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa norjalainen Ulver olisi julkaissut kaksi ensimmäistä albumiaan käänteisessä järjestyksessä. Yhtyeen maine olisi muodostunut aivan erilaisen teoksen perusteella kuin nyt, ja sen myötä aivan erilaiset piirit olisivat siitä kiinnostuneet. Ura olisi leimautunut toisenlaiseksi ja kuka tietää minkälaisia musiikillisia ratkaisuja jäsenten nykyisestä poikkeava elämäntilanne olisi synnyttänyt. Nythän Ulverin vuonna 1994 julkaisema debyytti Bergtatt on tiukasti kiinni tuolloin kovassa nosteessa olleessa norjalaisessa black metal -genressä, ja tämän vuoksi Ulver on edelleen kaikille pakonomaisille musiikinluokittelijoille black metal -yhtye. Mutta entä jos yhtye olisikin saanut ensin markkinoille kakkosalbuminsa Kveldssanger? Olisiko Ulver nyt median mielessä Norjan oma Piirpauke, muistettaisiinko se surumielisiä akustisia kansanmusiikkikappaleita esittävänä kokoonpanona? Vai olisiko mikään toisin?

Ainakin Ulver todisti jo uransa alkuvaiheessa, ettei se ole syntynyt vastaamaan kenenkään odotuksiin. Saatuaan esikoisellaan jalansijaa populaarimusiikin kentällä yhtye lähti laajentamaan tuota pientä tilaansa hätkähdyttävän nopeasti lähes kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi siihen, johon Bergtattiin ihastunut yleisö sen odotti kulkevan. Vuonna 2001 julkaistu Perdition city tarjosi edelleen black metal -luokituksen alla kulkevalta kokoonpanolta albumillisen soul- ja jazz-vaikutteista elektronista instrumentaalista musiikkia ja sen jälkeen enimmäkseen EP-mittaisia albumeita ja soundtrackeja työstänyt yhtye on kulkenut edelleen vain kauemmas omiin todellisuuksiinsa.

Kun paljolla tehdään vähän ja päinvastoin

Jos viime vuosia leimanneet elokuva- ja ep-kokeilut jätetään laskuista, on Blood inside Ulverin kuudes varsinainen pitkäsoitto, ja edelleen yhtyeen tunnistaa pikemminkin tunnelmasta kuin äänimaailmaista. Albumi on melankolisen etäinen, uhkaava, surumielinenkin, ja aivan yhtä vaikea ensikuunneltava kuin yhtyeen aiemmat levyt. Blood inside on samanaikaisesti sekä äärimmäisyyksiin pelkistetty, että ylitsepursuava runsaudensarvi, ja ehkä osa sen pelottavan vieraannuttavasta tunnelmasta on peräisin juuri näiden kahden näennäisen mahdottomasti keskenään toimeentulevan ominaisuuden onnistuneesta yhdistämisestä. Kaikkea on tällä albumilla yhtä aikaa paljon ja vähän. Jo avauskappale Dressed in black tekee melko hyvin selväksi sen musiikillisen kentän, jolla Ulver tällä kertaa toimii: perustunnelma on raskas ja kaunis. Raskaus musiikissa ei kuitenkaan tarkoita metallia; sahaavat riffit pysyvät piilossa lähes koko albumin ajan. Oikeastaan vain yksi kappale, videoksikin päätynyt It is not sound, muistuttaa sitä tyylilajia, jonka perusteella moni on varmasti tämänkin albumin ostanut. Kokonaisuutena Blood inside on raskasta musiikkia ilman riffejä, ilman konventionaalisia metallimusiikkiin liitettyjä vokaalimaneereja, ilman sooloja.

Ja jotain muutakin on kadonnut: mielenkiintoisin Blood insiden puutteista on melodioiden jättäminen pois. Vain harvasta kappaleesta voi löytää selkeän sävellyksen; vokalisti Kristoffer G. Ryggin (alias Garm, alias Trickster G - nimi tuntuu vaihtelevan albumeittain) laulumelodiat ovat lennokkaimmillaan lähes improvisatorisia harhailuja taustalla jymyävän läpäisemättömän äänimaton päällä. Kokonainen albumi näin toteutettuna on uskalias ratkaisu, mutta enimmäkseen Ulver on onnistunut siinä. Vain pari kertaa bändi jää etenemisen sijasta junnaamaan paikallaan, ja koska kappaleiden keskipituus albumilla kuitenkin on noin kuusi minuuttia, on tyhjät hetket onnistuttu karsimaan varsin tehokkaasti pois. Saavutuksena voi pitää sitäkin, että yhdeksästä periaatteessa identtisestä kappaleesta on onnistuttu työstämään selkeitä persoonallisuuksia. Blood inside toki kulkee koko kestonsa ajan pitäen tiukasti kiinni tunnelmastaan, mutta teemaansa varioiden. Koska albumilta puuttuvat melodiat sekä tämän myötä perinteinen eri osista koostuva kappalerakenne, on kappaleiden keskinäiset poikkeavuudet rakennettu yksityiskohdilla. Raskaus on tällä albumilla sitä, että musiikki on koostettu pauhaavasta instrumenttimassasta, jonka nyansseja säätelemällä kyetään hienovaraisiin tunnelmanvaihdoksiin kappaleiden välillä. Aivan vastaavaan toteutukseen en ole törmännyt missään. Instrumentteja tuntuu olevan käytössä hirmuinen määrä; yksittäiset perkussioraidat tai muutamat tukahtuneet kitarat nousevat massasta irti vain satunnaisesti.

Riisuttuja kuvia

Tärkein yksittäinen instrumentti albumilla onkin ihmisääni, ja tätäkin käytetään säästellen. Lyriikat ovat kautta levyn ääripisteeseensä typistettyjä, kenties ylikin: noin puolessa kappaleista teksti on kokonaisuudessaankin hädin tuskin kolmenkymmenen sanan mittainen, loputkin ovat vain vähän pidempiä. Sanoitukset ovat kuin kappaleen mittaisiksi venytettyjä runoja tai toteamuksia, ne olisi muutamissa tapauksissa mahdollista lausua yhteen hengenvetoon, yhtenä lauseena. Vaikka tämä enimmäkseen tarkoittaakin abstrakteja ajatuksia ja lähinnä mielikuvia, on kuitenkin esimerkiksi kappaleessa In the red onnistuttu kolmeenkymmeneen sanaan mahduttamaan kokonainen tarina - ei välttämättä kaikin tavoin hahmotettava, mutta kuitenkin erittäin vahvoja mielikuvia luova.

Ja nämä mielikuvat ovat selkeästi omanlaisiaan. Sanoitukset ovat Ulverin uralla olleet tähän asti jokseenkin toissijaisessa asemassa. Kolmen ensimmäisen albumin tekstit olivat norjaksi, sitten muutettiin musiikiksi William Blaken Taivaan ja Helvetin avioliitto (hieno teksti siis - mutta bändin oma kyky kirjoittaa tekstejä kappaleisiin oli vielä tämänkin albumin kohdalla arvoitus norjaa osaamattomalle), ja kuten sanottu, Perdition city oli enimmäkseen instrumentaalinen. Blood inside osoittaa jollakulla Ulverissa olevan aforistikon vikaa. Tiivistetyt tekstit koostuvat kolmen tai neljän sanan lauseista, sanapareista, ehkä vain yksittäisistä peräkkäisistä sanoista, jotka tällaisenakin toimivat. Ja aivan kuten kappaleet ovat musiikillisesti saman tunnelman hienoisesti toisistaan poikkeavia variaatioita, kiertelevät tekstit saman aihepiirin ympärillä valottaen sitä varovasti eri suunnista. Ei liene syytä alkaa määritellä kovin tarkasti sitä, mitä aihetta Ulver albumilla käsittelee, mutta kristillinen symboliikka on joka tapauksessa vahvasti esillä. Käsitteleekö It is not sound Jeesuksen elämää? Onko kappaleen The Truth kohteena Raamattu? Typistetyistä säkeistä ja yksittäisten sanojen kuvista ei voi sanoa mitään varmaa. Kuitenkin jo kappaleiden nimet puhuvat puolestaan, esimerkkinä William Blake -sitaatin alaotsikokseen saanut For the love of God. Entä mahtaisiko vielä black metallia soittavan yhtyeen levyltä löytyä kappale nimeltä Christmas?

Raskas, kaunis ja talvinen

Kyseisen kappaleen nimi sopiikin levyn yleistunnelmaan poikkeuksellisen hyvin. Blood inside on Björkin Vespertinen ohella talvisin levy jonka olen koskaan kuullut; jopa niin vahvasti, että sen ilmestyminen viime kesänä ihmetytti. Ajankohta tuntui olevan täysin väärä. Varsinkin juuri Christmas visualisoi kuulijan mieleen pimeän talvisen yön kaukana kaupungin valoista, paksut sakeana leijuvat lumihiutaleet. Sitä seuraava Blinded by blood leijuu samalla tavalla taivaalta alas hukuttaen kuulijan kerrokseen haurasta kauneutta. Ei lainkaan huono saavutus kappaleelta, josta on vaikea irrottaa minkäänlaista selkeää melodiaa. ”Veri” ei muuten tässä kappaleessa suinkaan ole mitään tyypillistä rankemman metallin kuvastoa, vaan pikemminkin sukupolvia toisiin yhdistävät verisiteet. Mutta tästäkin on vaikea olla varma. Teksti toimii selkäydintasolla; Garmin uskomattoman vahva laulusuoritus pitää kuulijan lähellä sanoja ja kappaleen elossa.

Minulle Ulverin Blood inside on ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Sitä on kuitenkin vaikea suositella aivan kelle tahansa; tämän yhtyeen aiempien levytysten kanssa sillä on vain vähän tekemistä, mikä tietenkään ei Ulverin uraa seuranneille ole uutta. Tämä albumi ei ole metallia, vaikka onkin alan lehdistössä ja nettisivuilla ollut vahvasti esillä. Raskasta kyllä, mutta enimmäkseen hidasta. Kaunista, ei rujoa. Sanoituksiltaan arvoituksellista, mutta kuitenkin toiveikasta. Melodiatonta, ja silti jollain kummallisella tavalla koukuttavaa. Kuulemistani Ulverin levyistä Blood inside on lähimpänä vuoden 1998 William Blake -tuplaa, joka taas on ollut tähänastisista ehdottomasti vaikeimmin luokiteltava. Ulverin voi sanoa tällä levytyksellään luoneen metallimusiikkia, josta on riisuttu metallin dynamiikka ja korvattu sen jättämä tyhjä tila raa’an avonaisella herkkyydellä. Blood inside on julmaa rakkautta. On vaikea määritellä syitä sille miksi siitä pitää. Ja kuitenkin se jää ajatuksiin, vaivaa mieltä, ei päästä otteestaan pois. Kehotan Ulveriin tutustumaan niitä, jotka kaipaavat raskasta tunnelmaa, mutta joille tyypillisen metallin rankkuus on liikaa.

Ulverin kotisivut

Arkanoid, Krakout, Traz (1987-1988)

Jokin aika sitten kuulin päiväkodin työntekijältä lapsista, jotka eivät osaa päiväkodissa leikkiä, koska he kotona pelaavat tietokonepelejä leikkimisen sijasta. Tämä lienee kasvava ongelma nykyisin, muttei tietenkään siksi, että tietokoneet olisivat vasta nyt myös lasten käytettävissä. Syy lienee siinä, että nyt päiväkoti-iässä olevat lapset ovat ensimmäinen sukupolvi, jonka vanhemmatkin ovat viettäneet lapsuutensa virtuaalimaailmoissa. Miten sellaiset vanhemmat osaisivat patistaa lapsiaan leikkimään? Miten he voisivat tarjota muunlaisia toimintamalleja, kun heidän oma lapsuutensa on vierinyt ohi rikkoessa tv-ruudulla tiiliseinää pallolla?

Aivan. Muunmuassa juuri tätä me teimme 80-luvulla, jotkut meistä pitkälle seuraavan vuosikymmenen puolelle, toiset sitäkin seuraavan. Breakout-nimisen pelin toi alunperin markkinoille Atari vuonna 1976, mutta vaikka se oli 70-luvun mittapuulla pelihalleissa - ja parisen vuotta myöhemmin Atarin silloisessa kotikonsolissa - melkoinen menestys, ei videopelaamisen aikakausi ollut sittenkään kunnolla alkanut. Suosittukin peli oli ”vain” suosittu peli; eihän Breakout sentään ollut Space Invaders. Vasta kun japanilainen Taito julkaisi Breakoutista kaikin tavoin parannellun ja harppauksin kehittynyttä tietotekniikka hyväksikäyttävän uusintaversion nimeltä Arkanoid kymmenen vuotta myöhemmin, räjähti suosio käsiin.

Arkanoid, alkava huuma

Kotitietokoneilla pelaaminen oli 80-luvun alkupuoliskolla yleistynyt eksponentiaalisesti vuosi vuodelta, ja brittiläisen pelifirma Imaginen sopimus Taiton kanssa oli tuottanut useita menestyneitä käännöksiä japanilaisista kolikkopeleistä aikansa suosituimmille formaateille: siis suurimmassa osassa maailmaa Commodore 64:lle, lähinnä briteissä lisäksi myös ZX Spectrumille ja Amstrad CPC:lle. Isommat koneet, kuten Atari ST ja Commodore Amiga, olivat jo olemassa, joskin käyttäjämäärät olivat pienet. Mikään aiemmista Taito-käännöksistä (ja äärimmäisen harva yksittäinen peli ylipäätään) ei kuitenkaan onnistunut aloittamaan samanlaista kloonien tulvaa kuin Arkanoid, jonka Commodore 64 -versio ilmestyi markkinoille vuonna 1987.

Alkuperäisessä Breakoutissa on ruudun alareunassa maila, jota liikutetaan sivusuunnassa. Ylhäällä on joukko tiiliä, joita mailalla pompotettava pallo yksi kerrallaan rikkoo, eikä palloa saa päästää livahtamaan ruudun alareunasta pois. Periaatteessa Arkanoid ei tähän formaattiin lisännyt mitään kovin radikaalia uutta. Taito maustoi vanhaa peliklassikkoa lähinnä yksityiskohdilla, jotka riittivät siihen, että peli saatiin kiinnostamaan myös 80-luvun räjähdysmäisesti kasvaneen tarjonnan keskellä uutuuksia odottavia pelaajia. Kehittyneen grafiikka- ja äänimaiseman ohella tärkein Arkanoidin uudistuksista oli pelaajan ohjaamaan mailaan (joka Arkanoidissa oli kasvanut avaruusalukseksi) matkan varrella kerättävät lisäominaisuudet; tarjolla oli peruskamaa, joka sittemmin on tullut tutuksi breakout-kloonien ystävälle: magnetismi, leveämpi maila, useampi pallo, harppaus seuraavaan ruutuun. Peli muuttui kertaheitolla yksinkertaisesta eestaas-pompottelusta hektiseksi toimintapeliksi, jota aikansa muuhun pelitarjontaan sitoivat muutamat satunnaisesti ruudulla vaeltavat lähinnä tielle änkeävät surrealistiset olennot.

Krakout ja muut kopiot, perässätulijan on helppo parannella

Arkanoidin suosio oli jo pelihalleissa niin valtava, että suurinpiirtein samaan aikaan virallisen kotikonekäännöksen kanssa tulvahti markkinoille joukko mukaeltuja klooneja, joista ensimmäisten joukkoon ehti Gremlin Graphicsin Krakout. Se eroaa sankasta kopiojoukostaan paitsi laadultaan, myös pelaamisen suunnalla: normaalin pystysuuntaisen pelikentän sijasta oli tapahtumat nyt sijoitettu horisontaalisesti. Krakout myös lähestulkoon ylitarjosi ideoita ja kikkailuja; pelissä oli mahdollista mm. säätää aluksen ja pallon nopeutta, liikkumistapaa, pelikentän värejäkin. Mailaan kertyviä ominaisuuksia oli lisätty reilusti, eivätkä videotodellisuuden muut asukkaat olleet enää pelkkää ruuduntäytettä: Krakout loisti erityisesti juuri persoonallisilla ja toinen toistaan absurdimman näköisillä vihollisolennoillaan, jotka käyttäytyivät kukin omalla tavallaan, ja jotka joko haittasivat tai auttoivat pelaajan etenemistä. Krakoutin tekijöiden ei ole tarvinnut ottaa huomioon pelihalleja varten suunnitellun Arkanoidin rajoituksia, vaan he ovat saaneet tehdä pelinsä mahdollisimman 80-lukuisesti, juuri 80-luvulla kodeissaan pelaavaa kotitietokoneyleisöä ajatellen.

Vaikka monet pienemmät pelifirmat tekaisivat markkinoille omat breakout-klooninsa nopeammin kuin olisi luullut olevan mahdollista ohjelmoida (monien ohella mm. Eliten Batty, Audiogenicin Impact ja Mastertronicin Pulsoid), jakaantuivat ainakin Commodoren käyttäjät melko selkeästi kahteen koulukuntaan: toiset pelasivat Arkanoidia, toiset vannoivat Krakoutin nimeen. Muut genren pelit yksinkertaisesti hukkuivat massaan, ja jossain vaiheessa uusien innovaatioiden pakonomainen toteuttaminen alkoi tuottaa jokseenkin outoja viritelmiä. Alligatan Addictaball ja saksalaisen Rainbow Artsin Jinks uudistivat nopeasti loppuunkuluvaa lajityyppiä kieltämättä oivaltavasti, mutta pelaamisen mielekkyys alkoi näissä peleissä kuitenkin jäädä jonnekin pakollisen kehittelynhalun taustalle. Sillä tärkeintä breakout-peleissä on jouhevuus. Pelaajan on päästävä mahdollisimman nopeasti mukaan toimintaan selkäydintasolla ilman pelkoa varsinaista pelitapahtumaa häiritsevistä askareista; mikään muu kuin tiilien rikkominen mailalla ei ole oleellista.

Vaikka yksityiskohdat vaihtelivat ja ”kahden suuren” välilläkin eroja löytyi paljon, oli perusidea kaikissa breakout-peleissä tietenkin genren rajoitukset huomioon ottaen aina sama. Tiilien murtamista ei ollut mahdollista muunnella loputtomiin, ja sikäli kärkinimienkin suurin ero lienee kaikista poikkeavuuksistaan huolimatta tunnelmassa. Siinä missä Arkanoid on salamannopeaa edestakaista singahtelua, jota metallisesti kilahtavat ääniefektit säestävät, on Krakout hyvinkin leppoisa. Pelikenttä on muodoiltaan pyöreä ja pehmeä, käytetyt värit lämpimiä ja pelin taustallakin letkeä musiikki. Krakoutin pelaaminen saattoi helposti venyä tunneiksi lisäelämien sadellessa, kun taas Arkanoid oli nopeimmillaan ohi parissa minuutissa.

Breakout­-kloonien viehätys on tietenkin ollut niiden yksinkertaisuudessa, mikä näkyy parhaiten juuri Addictaballin kaltaisten liikakikkailevien yritysten epäonnistumisessa. Vaikka aivan Tetriksen kaltaiseen primitivismiin ei päästäkään, on kuvio selkeä, eikä ohjeita juuri koskaan tarvita: pallo on pidettävä ruudulla ja kaikki näkyvät tiilet on tuhottava - muu on ylimääräistä. Itse olin aikoinani Krakout­-joukoissa. Pidin pelin ruutu ruudulta omituisemmiksi käyvistä olennoista, suuresta sarjakuvamaisesta grafiikasta ja taustamusiikistakin. Nyttemmin mieltymys on kääntynyt ympäri. Aikana, jolloin Commodore-pelejä voi pelata oman läppärinsä näytöltä emulaattorin välityksellä, on 80-luvun lapsi löytänyt sisältään aikuisen ja viimein ymmärtänyt Arkanoidin kikkailemattoman hienouden. 2000-luvulla nopeus ja siisteys ovat valttia. Se, mikä viehätti silloin joskus, tuntuu nyt päälleliimatulta pikkunäppäryydeltä; Krakout on selvästi enemmän aikansa kuva. Se yrittää liikaa ja Arkanoid on nautinnollinen yksinkertaisuus. Japanilainen pelidesign on sittenkin voittanut brittiläisen yleisönkosiskelun; Arkanoid on perusasia, jota mikään siitä ideoitu ei koskaan voittanut.

Traz, genre kasvaa aikuiseksi

Tai ehkä sittenkin voitti. Ensimmäisestä breakout-aallosta hieman myöhästynyt Traz (Cascade Games, 1988) onnistui siinä, missä monet ostavan yleisön huomiosta kilpailleet eivät. Peli uudisti breakout-genren, ja oli viimeisiä Commodorelle kaupallisesti julkaistuja lajityypin pelejä. Joko aika oli ajanut genren ohi tai sitten viimeinenkin idea tuli käytetyksi, on mahdoton sanoa. Traz joka tapauksessa lisäsi soppaan kaiken sen, mikä sieltä vielä puuttui: yhtäaikaisen kaksinpelin, ruutueditorin, sekä etenkin muutaman satunnaisesti vaihtelevan aloitusruudun ja niitä seuraavan valinnaisen reitin läpi pelin. Kun muissa genren peleissä samoja ensimmäisiä ruutuja sai käydä läpi miljoonatta kertaa, oli Trazin seikkailunkaltainen vapaus vangitsevaa. Pelin tekijät uudistivat myös perinteisiä breakout-fysiikan lakeja. Mailoja oli ruudussa yhdestä neljään, ja pelisuunta vaihteli ruudusta toiseen; vaaka- ja pystysuunnan lisäksi useissa ruuduissa toimittiin molemmilla tasoilla samanaikaisesti, mikä varsinkin yksin pelatessa oli melkoinen koordinaatiohaaste.

Ja lisäyksistään huolimatta Traz on älytty pitää yksinkertaisena ja siistinä. Se ei hienostele millään osa-alueellaan - pelin visuaalista ilmettä voisi kutsua jopa tyylikkään pelkistetyksi. Arkanoidin jatkuva metallinen kilahtelu ja Krakoutin alatisoiva musiikki ovat vaihtuneet hiljaisuuteen ja juuri oikeanlaisiin mataliin kopsahduksiin tiilien poistuessa ruudulta. Ja erityismaininnan Traz ansaitsee poikkeuksellisen hiotusta koodistaan. Pallo kimpoilee ruudulla realistisemmin kuin missään muussa breakoutissa eikä bugeja tai fysiikan lakien vastaisia liikeratoja kerta kaikkiaan esiinny. Lajityyppiään uusilla toimivilla tulkinnoilla ravisuttanut peli ei kuitenkaan koskaan noussut maailmanmaineeseen, mihin saattoi vaikuttaa sen ilmestyminen varsin pienen pelifirman kautta ja täten jääminen vähälle markkinoinnille.

Siinä missä Arkanoid ja Krakout määrittelivät breakout-genren Commodore 64:llä, Traz on niiden hämmentävä toisinto, peli joka kenties on ollut liian kaukana totutusta houkutellakseen enää ilmestyessään vanhoja breakout-faneja. Tai ehkä se vain saapui näyttämölle liian myöhään. Tietokonepeleissä on jo 80-luvulla ollut kyse ajoituksesta, ja muotivillityksen mentyä ohi ei hyväkään ole enää hyvää. Nyt kaukana tulevaisuudessa vuoden ero julkaisuajankohdassa on jo kutistunut olemattomiin. Nämä pelit ovat muistoja 80-luvun ilmiöstä, joka seurasi toista vastaavaa, kesti hetken, antoi tilaa seuraavalle. Tässäkään mielessä eivät tietokonepelit eroa muista populaarikulttuurin lajityypeistä.

The Dot Eaters - Classic video game history
Killer list of video games
Lemon 64
CCS64 -emulaattori
(ja itse pelithän ovat edelleen copyright-suojattuja)

Margaret Atwood: The Penelopiad. The Myth of Penelope and Odysseus (Canongate, 2005)

Mistä on naisista uskollisin tehty? Uhrauksista, yksinäisyydestä, kateudesta, voimattomuudesta. Niistä on pienet penelopet tehty. Margaret Atwoodin The Penelopiad (2005) rikkoo vuosituhansien hiljaisuuden, jossa Penelope on kärsivällisesti odottanut miehensä paluuta tämän matkoilta maailman merillä. Hänet on esitetty hyveellisen vaimon arkkityyppinä, joka kangastaan kutoen elää 120 nuoren kosijan (”give or take a dozen”) ympäröimänä – kiusaukseen silti sortumatta. Mutta mitä Penelope todella ajatteli elämästään?

The Penelopiad tarttuu Odysseian vastaamatta jättämiin kysymyksiin: mikä johti kahdentoista neidon hirttämiseen? Mitä Penelope teki Odysseuksen ollessa poissa? Penelope kertoo tarinansa tuonpuoleisesta, jossa hänen henkensä ei saa rauhaa menneistä tapahtumista. Lukija pääsee mukaan tämän lapsuusmuistoista aina avioliiton solmimiseen (tai kaupantekotilanteeseen) ja vuosiin Ithakassa. Yksinäisen naisen ainoat seuralaiset vieraassa maassa ovat kaksitoista nuorta orjatarta, joiden elämän Penelope tahtomattaan tuhoaa lähettämällä heidät vakoilemaan kosijoiden suunnitelmia.

Atwoodin Penelope ei ”karkaa” Odysseian esittämän vaimon merkityksiä, vaikka näyttääkin vahvan naisen toimijuuden. Nöyrtyvän vaimon kulissi hajoaa ajoittain Penelopen hoitaessa Odysseuksen kotia ja tilan asioita samalla kun kasvattaa poikansa ja pitää kosijat loitolla. Tärkeimmän roolin teoksessa saavat kuitenkin murhatut neidot, jotka rikkovat kanonisoidun kerronnan heille asettamat raamit: he eivät enää ole isäntänsä luottamuksen pettäviä huoria, vaan emäntäänsä tottelevia uhreja. Heidän uhkaava ruumiillisuutensa ei sovi Odysseian naiskuvastoon ja The Penelopiadissakin maalliset tuomarit tuomitsevat naiset, jotka saavat oikeutta vain myyttisiltä olennoilta.

Tarinat Odysseuksen urotöistä kulkivat suullisena perintönä ennen kuin Homeros kokosi niistä omat versionsa Odysseiaan. Atwood palaa tyylillään tähän oraalisuuteen ja vie samalla koko kertomuksen myyttiselle tasolle: kahdentoista neidon murhat liitetään matriarkaatin tuhoon ja patriarkaatin järjestykseen siirtymiseen. Tätä tukee myös kirjailijan valinta esittää teos antiikin draaman (maskuliiniseksi mielletyssä) muodossa, jossa on itse päätekstin lisäksi orjatarten esittämiä kuorojaksoja. The Penelopiadin kielen vahvuus korostuu juuri näissä kuoro-osuuksissa, joissa neidot esittävät oman vastakertomuksensa sekä äänellään että ruumiillaan.

Kuten Odysseia, The Penelopiad perustuu tarinankertomiselle. Penelope elää hetkille, jolloin saa kuulla Odysseuksen tarinoita (jotka hän realistina ymmärtää kertomuksiksi, kaunistelluiksi valheiksi). Miehen seikkaillessa vaimo odottaa uutisia rannalle saapuvilta vierailta, joiden kertomuksissa Odysseuksen sankarityöt sekoittavat myyttisen ja realistisen rajat. Mutta toisin kuin Homeroksen kuunteleva vaimo, Atwoodin Penelope on myös itse tarinankertoja. Hän kutoo kertomustaan kuten kangastaan, koskaan loppuun asti pääsemättä. Silti Odysseiassa hänelle määritelty paikka on liian sitova: vaikka Penelope kertoo aktiivisesta toimijuudestaan lukijalleen, hän ei tunnusta sitä muille. Julkisesti kudottua tarinaa passiivisesta vaimosta ei voi purkaa näkyvästi toisten silmien edessä.

Margaret Atwoodin The Penelopiad on moniulotteinen vastakirjoitus länsimaisen kulttuurin perusteokselle. Myytin vaiennettu vaimo osoittaa olevansa miehensä veroinen tarinankertoja, mutta jää silti roolinsa vangiksi. The Penelopiadissa draamamuodon haltuunotto ja fyysinen kieli vievät lukijan matkalle, jossa koettu todellisuus tulee yhdeksi myyttisen maailman kanssa. Näiden ulottuvuuksien keskelle jäävät romaanin todelliset päähenkilöt, hirtetyt neidot, joiden jalat sätkivät edelleen ilmassa – lihava nainen on laulanut, mutta kuoro ei vaikene.

Erlend Loe: Doppler (Johnny Kniga 2005)

Olemme säälittäviä. Elämme säälittävää keskiluokkaista pikku elämää, teemme työtä jolla ei ole mitään merkitystä. Suurimmat ongelmamme koskevat sisustuksen värivalintoja. Ulkomailla syttyvät sodat ovat kiusallisia, koska ne muistuttavat meitä maailman pahuudesta, mutta toisaalta, valveutuneina ihmisinä meidän on muodostettava niistä mielipiteemme. Olemme fiksuja, se tarkoittaa että me perustelemme kaikki tekomme. Useimmin vetoamme luonnollisuuden perusteeseen. Huomaamatta, ettei elämäntavassamme ole mitään luonnollista.

Näitä teemoja käsittelee Erlend Loen teos Doppler. Turun kirjamessuilla käydessään Loe sanoi tämän olevan hänen yhteiskuntakriittisin kirjansa. Näitä samoja asioita on toki viimeisen parin vuoden aikana pyöritelty kirjallisuudessa enemmänkin (ensimmäisenä mieleeni tulee Chuck Palahniuk), mutta harvoin näin mainiolla tavalla. Tyyliltään teos on samalla tapaa kepeä ja elämänmyönteinen kuin Loen teokset Supernaiivista lähtien, mutta nyt mukana on enemmän ajatusta ja syvyyttä, jopa paikoin tendenssimäisyyttä.

Juoni kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä nimeltä Doppler, joka muuttaa metsään. Kirja alkaa siitä, kun nälissään Doppler tappaa hirven. Hirvellä kuitenkin sattuu olemaan vasa, jonka Doppler joutuu adoptoimaan. Doppler nimeää vasan Bongoksi ja kahdestaan sitten he elelevät metsässä "sivistynyttä" maailmaa vältellen. Loogisuudella ei ole turhan suurta roolia: emme tarkkaan tiedä, kuinka Doppler pärjää metsässä aineellisesti, voimme vain luottaa ajatukseen että hirvenlihaa riittää talven yli. Silti tämä seikka ei haittaa lainkaan: teoksen hulluttelu on piristävämpää kuin tylsä realismi.

Metsän lähellä asuu mies nimeltä Düsseldorf. Hänen isänsä oli saksalainen sotilas joka oli miehittämässä Norjaa. Düsseldorfin elämäntehtävänä on rakentaa tarkka pienoismalli Tannenbergin taistelusta, jossa hänen isänsä kuoli. Norjalaiset varmasti ymmärtävät tämän henkilöhahmon välittömästi: Norjassahan saksalaisten sotilaiden jälkeensä jättäneet lehtolapset olivat vuosikymmeniä tabu. En tiedä, kuinka paljon heistä on kirjoitettu, mutta tuskin paljoa.

Isät ovat keskeinen teema teoksessa: myös Dopplerin isä on vastikään kuollut. Hän tajuaa, ettei oikeastaan tiennyt isästään mitään. Düsseldorfin tapaan hänkin tahtoo kunnioittaa isäänsä jollain tapaa, ja alkaa veistää isänsä muistoksi toteemipaalua. Hän tuo myös oman poikansa metsäänm ettei tämä toistaisi isänsä virheitä. Teoksessa on paljonkin samaa kuin Paasilinnan romaaneissa, joissa miehet pakenevat sivistystä metsän siimekseen. Siinä missä Jäniksen vuoden Vatasella on jänis, Dopplerilla on hirvi. Doppler on myös omalla tavallaan norjan ulvova mylläri. Pentti Linkola voisi pitää tästä teoksesta: siinä määrin se halveksii laiskanpulskean pohjoismaalaisen keskiluokan rationalisoitua elämää. Eikä Dopplerissa ole ripaustakaan humaania lähimmäisenrakkautta; silmiinpistävin piirre hänestä on, että hän ei pidä ihmisistä.

Silti kirjailija tuntuu jatkuvasti sanovan rivien välistä: enhän minä tätä oikeasti tarkoita. Oikeasti Doppler on vain hieman kajahtanut. Ja en minä halua lukijaa vakuuttaa mistään, pelkästään kertoa hauskan tarinan. Ja kaikki iskulauseet ja Dopplerin polveilevat monologit ovat olemassa vain siksi, että ne kuullostavat hienoilta. Tämä tarjoaa kirjailijalle ulospääsytien, mikäli aletaan esittää syytöksiä maailmanparantamisesta; vuonna 2004 kun eettisen sanoman julistaminen on naurettavaa. Historian päätepysäkillä kerrotaan mukavia kaskuja jatkoyhteyttä odotellessa.

Lopetuksellaankin teos tuntuu viestittävän ettei lopulta Dopplerin esimerkkiä tule noudattaa. Itse asiassa Doppler ei edes asu oikeassa metsässä, vaan Oslon lähellä sijaitsevassa metsikössä, joka on suosittua keskiluokan lenkkeilyaluetta. Suurien aatteiden aika on auttamattomasti ohi. Me emme kykene tolstoilaiseen yksinkertaisuuden ihanteeseen tai toteuttamaan Rousseaun paluuta luontoon. Kapinassammekin olemme säälittäviä.