31.10.05

Tuomari Nurmio: Hullu puutarhuri (1992)

Artistit, jotka ovat löytäneet oman juttunsa ensimmäisellä julkaisullaan ja toistavat sitä sitten orjallisesti seuraavat parikymmentä vuotta, ovat pidemmän päälle yhtä palkitsevia kuin puhelinluettelon vilkuilu kiinnostavien juonenkäänteiden toivossa. Näin on silloinkin, kun se juttu sattuu olemaan poikkeuksellisen hyvä. Vaikka Tuomari Nurmio olisikin jatkanut Kohdusta hautaan -esikoisensa tapaisen oivaltavan rautalangan parissa, olisi hänen nykyinen maineensa kotimaisen rokin pioneerina ja uudistajana jäänyt muodostumatta. Mikä onni siis, että hän ei jatkanut, sillä nykyisenlainen alati uudistuva ja yllättävä ura on vertaansa vailla suomalaisen populaarimusiikin lisäksi myös laajemmassa mittakaavassa. Aivan vastaavankaltaista kykyä vaihdella musiikkilajista toiseen kun ei ole tullut vastaan missään.

Älä etsi täältä ystävää

Hullun puutarhurin julkaisua edelsi neljän vuoden levytystauko, joka on edelleen Nurmion uran pisin. Kenties hän on ihan tosissaan joutunut etsimään uutta suuntaa; 80-luvun tuotannon huomioon ottaen se ei olisi mikään suuri ihme. Minne mennä silloin, kun läpikäytynä on rautalanka, primitivismi, lasten lelusoittimet, karibialaiset rytmit, reipas roots-rock ja tahallisen radiohakuinen iskelmä? Nurmion ratkaisu on mennä jonnekin kieroutuneeseen. Hullun puutarhurin taustabändin muodostaa Hugry Tribal Marching Bandiksi nimetty kokoonpano, joka koostuu kuudesta eri puhallinmuusikosta, kontrabasistista ja rumpalista. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään siloiteltu smoothjazz-torvisektio, vaan yhtyeen ulosanti on karua, paikoitellen kokonaan melodian hukkaavaa atonaalista tuuttausta. Nurmion kanssa vuosien kuluessa hienoa työtä tehnyt kitaristi Tommi Viksten on toki mukana, mutta hän jää statistiksi. Tätä levyä hallitsevat sairastuneilta kuulostavat torvet.

Jo muutaman ensimmäisen julkaisunsa aikana 70-luvun lopulla Nurmio kasvoi tulokkaasta käsitteeksi, ja vaikka suurimmat ylisanat jäivätkin albumeista Käytettyä rakkautta ja Kuu saamatta, oli maine seitsemänteen levyyn tultaessa jo sitä luokkaa, että pitkän levytystauon jälkeen saattoi julkaista jotain tämänkaltaista ja säilyttää silti asemansa populaarimusiikin kentällä. Hullu puutarhuri on poikkeuksellisen lähellä tuota mainiota ja paljon käytettyä sanaparia ”kaupallinen itsemurha”. Albumilta ei julkaistu ainoatakaan singleä, ei edes promokäyttöön radiolle - mikä onkin toisaalta ymmärrettävää, sillä harvan radioaseman voi kuvitella soittavan Hugry Tribal Marching Bandia taajuudellaan. Tämä ei ole radioystävällistä musiikkia. Hullu puutarhuri ei oikeastaan ole ”ystävällistä” juuri millään muullakaan mittapuulla. Kokonaisuutena albumi on pelottava. Artistin mielenhäiriöinen tuijotus kansipaperista heittää koko teoksen ylle vainoharhan varjon, jota ei pieninkään valonsäde pyyhi pois. Järkensä menettäneen torvisektion voi kuvitella irrottelevan pimeässä luolassa, jossa soihtujen vapisevassa valossa vain hetkittäin näkyvä Tuomari itse johtaa orkesteria.

Totuus ja kauneus

Lähes jokaisella kappaleella etsitään lopullista totuutta. Arkipäivän sattumuksia syvemmälle porautuvat sanoitukset ovat toki olleet Nurmion tuotannossa esillä alusta asti (aivan erityisesti albumilla Lasten mehuhetki), mutta on kuin kysymykset olisivat tällä kertaa päässeet niin polttaviksi, että niihin vastauksen etsiminen on muodostunut pakkomielteeksi. Kiehtovaa sanojen magiaan perustuvaa shamanismia kuvaileva Vinoja sanoja muuttuu sekin yllättäen kuvaksi hajoavaksi totuudesta: ”sä tiedät sen, jos sä nielet sen / epäilyksen siemenen / sä menetät varmuuden, sä menetät totuuden”. Oleellista totuudenetsinnälle onkin juuri sen löytymättömyys, jota alleviivataan varsin surumielisellä ja lopullisella tunnelmalla. Katuvaisten laulu kertoo vaikuttavan tarinan kahdestatoista naisesta, jotka rukoilevat, katuvat ja etsivät Jumalaa, eikä mitään lopulta löydy:

"He eivät pääse koskaan

perille,

sinne onnen laitumille,

se tähti sammui

kauan, kauan sitten,

vaikka se tuikkii vielä

tänne valoaan."

Lohduttomuus saavuttaa lakipisteensä lähes kymmenminuuttisessa vampyyritarinassa Ruhtinas, jossa rakkautta ei enää ole, kuolemakaan ei koskaan tule ja kaikki jää auki, loputtomaan, merkityksettömään kehään. Kappaleen pitkä teksti etenee Nurmion myöhempinä vuosina usein käyttämällä selkeästi rytmitetyllä ja klassisesti riimitetyllä rauhallisella poljennolla, ja vaikka viekin mukanaan, on kuitenkin kenties juuri pituutensa vuoksi yksi levyn vaikeimmin kuunneltavista kappaleista. Sävellys on lähinnä minimalistinen.

Tätä ei koko levy suinkaan ole. Kajahtaneesta torvisoittototeutuksesta huolimatta Hullu puutarhuri pitää sisällään muutamia Nurmion kauneimpia sävellyksiä, mikä ei toisaalta ole yllätys; olihan kuitenkin edellisestä albumista kulunut neljä vuotta ja aikaa materiaalin valikointiin on ollut. Katuvaisten laulun hidas melodia on painostava ja kaunis, ja vielä uljaammin soi Aika on pysähtynyt, eräänlainen rakkauslaulu, jonka taustalla torvet vinkuvat kuin lemmenkipeät kissat, mutta joka toisenlaisella toteutuksella olisi saanut vakiopaikan yöradioiden soittolistoilta. Tunnetuimmaksi teokseksi albumilta on kuitenkin noussut sen päättävä Ikuisesti minun, joskin kappaleen suosioon on voinut vaikuttaa Nurmion muutamaa vuotta myöhemmin Tanssipalatsi-albumillaan julkaisema tyylikkääksi siloiteltu versio. Silti juuri tämä on se, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Sävellys huokuu määrittelemätöntä uhkaa, jota häkellyttävän kaunis teksti tukee. Vilpitön rakkauslaulu tämä ei kuitenkaan ole. Aikojen alusta erilaisissa lauluissa käsitelty tunne on nyt muuttunut viattomuudesta pakkomielteeksi ja omistushaluksi, ehkä kovinkin kauas siitä, mitä rakkaudesta halutaan ajatella, ja ehkä toisaalta varsin lähelle sitä, millaiseksi tuo tunne on nykyisessä maailmanmenossa mennyt:

"Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa"

Ei samaa kahdesti

Kuten olettaa sopii, Nurmio ei jatkanut yhteistyötään Hugry Tribal Marching Bandin kanssa, vaan julkaisi tämän levyn jälkeen Karaokekuninkaan, big band -sovituksin soitetun levyllisen vanhoja iskelmähittejä. Kenties jonkinlainen viehtymys tämänkaltaiseen musikaaliseen itseilmaisuun kuitenkin jäi, sillä 2000-luvun puolella Tuomari lyöttäytyi yhteen Alamaailman vasaroiden kanssa; aivan omanlaistaan torvimusiikkia hekin soittavat. Hullu puutarhuri on silti vielä nykyisinkin Nurmion diskografian vähiten tunnettuja levyjä. Sen kohtalo on ollut jäädä määrittelemättömäksi monoliitiksi, hyvin vaikeaksi lähestyä, ja kaikesta sisältämästään kauniista ja ajatuksia herättävästä huolimatta albumia on mahdoton kuunnella kovin usein. Se ilmestyi yllättäen vailla esikuvia, eikä sen jälkeen ole tullut toista samanlaista. Mutta onko Hullu puutarhuri merkityksellinen? Onko se Nurmion tuotannossa keskeinen virstanpylväs vai ”vain yksi monista”? Vastaus karkaa kuten tämän levyn perimmäinen olemus. Jokainen Nurmion albumi näyttää sekä maailmasta, että artistista itsestään kuvan erilaisessa valossa, eri kulmasta. Jokainen harkittukin ele ja ratkaisu näyttää oudolta sattumalta outojen olosuhteiden vallitessa; levytykset ovat aikansa kuvia. Tai kuten Katuvaisten laulussa sanotaan: ”Kuka tietää, ehkä kaikki onkin vain / Jumalan huolimattomuutta”.

2 Kommentti(a):

19 huhtikuuta, 2006 15:46 Anonymous im :

ei mikään tapahdu kahdesti ja hyvät asiat jotta ne menisis perille joutuu toistamaan

 
14 tammikuuta, 2010 22:25 Anonymous Anonyymi :

Sinällään hyvä analyysi Hullu Puutarhuri levystä,mutta ei kai sentään ole edes kyseenalaista, mikä tämän levyn merkitys on. Se on varmasti virstanpylväs, joka avasi oven uuteen aikaan, mistä olemme saaneet nauttia Handen levytyksissä. Omasta mielestäni tämä jos joku on klassikko, isoksi osaksi ainutlaatuisuutensa vuoksi.

 

Lähetä kommentti

<< Home