Erlend Loe: Doppler (Johnny Kniga 2005)

Olemme säälittäviä. Elämme säälittävää keskiluokkaista pikku elämää, teemme työtä jolla ei ole mitään merkitystä. Suurimmat ongelmamme koskevat sisustuksen värivalintoja. Ulkomailla syttyvät sodat ovat kiusallisia, koska ne muistuttavat meitä maailman pahuudesta, mutta toisaalta, valveutuneina ihmisinä meidän on muodostettava niistä mielipiteemme. Olemme fiksuja, se tarkoittaa että me perustelemme kaikki tekomme. Useimmin vetoamme luonnollisuuden perusteeseen. Huomaamatta, ettei elämäntavassamme ole mitään luonnollista.

Näitä teemoja käsittelee Erlend Loen teos Doppler. Turun kirjamessuilla käydessään Loe sanoi tämän olevan hänen yhteiskuntakriittisin kirjansa. Näitä samoja asioita on toki viimeisen parin vuoden aikana pyöritelty kirjallisuudessa enemmänkin (ensimmäisenä mieleeni tulee Chuck Palahniuk), mutta harvoin näin mainiolla tavalla. Tyyliltään teos on samalla tapaa kepeä ja elämänmyönteinen kuin Loen teokset Supernaiivista lähtien, mutta nyt mukana on enemmän ajatusta ja syvyyttä, jopa paikoin tendenssimäisyyttä.

Juoni kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä nimeltä Doppler, joka muuttaa metsään. Kirja alkaa siitä, kun nälissään Doppler tappaa hirven. Hirvellä kuitenkin sattuu olemaan vasa, jonka Doppler joutuu adoptoimaan. Doppler nimeää vasan Bongoksi ja kahdestaan sitten he elelevät metsässä "sivistynyttä" maailmaa vältellen. Loogisuudella ei ole turhan suurta roolia: emme tarkkaan tiedä, kuinka Doppler pärjää metsässä aineellisesti, voimme vain luottaa ajatukseen että hirvenlihaa riittää talven yli. Silti tämä seikka ei haittaa lainkaan: teoksen hulluttelu on piristävämpää kuin tylsä realismi.

Metsän lähellä asuu mies nimeltä Düsseldorf. Hänen isänsä oli saksalainen sotilas joka oli miehittämässä Norjaa. Düsseldorfin elämäntehtävänä on rakentaa tarkka pienoismalli Tannenbergin taistelusta, jossa hänen isänsä kuoli. Norjalaiset varmasti ymmärtävät tämän henkilöhahmon välittömästi: Norjassahan saksalaisten sotilaiden jälkeensä jättäneet lehtolapset olivat vuosikymmeniä tabu. En tiedä, kuinka paljon heistä on kirjoitettu, mutta tuskin paljoa.

Isät ovat keskeinen teema teoksessa: myös Dopplerin isä on vastikään kuollut. Hän tajuaa, ettei oikeastaan tiennyt isästään mitään. Düsseldorfin tapaan hänkin tahtoo kunnioittaa isäänsä jollain tapaa, ja alkaa veistää isänsä muistoksi toteemipaalua. Hän tuo myös oman poikansa metsäänm ettei tämä toistaisi isänsä virheitä. Teoksessa on paljonkin samaa kuin Paasilinnan romaaneissa, joissa miehet pakenevat sivistystä metsän siimekseen. Siinä missä Jäniksen vuoden Vatasella on jänis, Dopplerilla on hirvi. Doppler on myös omalla tavallaan norjan ulvova mylläri. Pentti Linkola voisi pitää tästä teoksesta: siinä määrin se halveksii laiskanpulskean pohjoismaalaisen keskiluokan rationalisoitua elämää. Eikä Dopplerissa ole ripaustakaan humaania lähimmäisenrakkautta; silmiinpistävin piirre hänestä on, että hän ei pidä ihmisistä.

Silti kirjailija tuntuu jatkuvasti sanovan rivien välistä: enhän minä tätä oikeasti tarkoita. Oikeasti Doppler on vain hieman kajahtanut. Ja en minä halua lukijaa vakuuttaa mistään, pelkästään kertoa hauskan tarinan. Ja kaikki iskulauseet ja Dopplerin polveilevat monologit ovat olemassa vain siksi, että ne kuullostavat hienoilta. Tämä tarjoaa kirjailijalle ulospääsytien, mikäli aletaan esittää syytöksiä maailmanparantamisesta; vuonna 2004 kun eettisen sanoman julistaminen on naurettavaa. Historian päätepysäkillä kerrotaan mukavia kaskuja jatkoyhteyttä odotellessa.

Lopetuksellaankin teos tuntuu viestittävän ettei lopulta Dopplerin esimerkkiä tule noudattaa. Itse asiassa Doppler ei edes asu oikeassa metsässä, vaan Oslon lähellä sijaitsevassa metsikössä, joka on suosittua keskiluokan lenkkeilyaluetta. Suurien aatteiden aika on auttamattomasti ohi. Me emme kykene tolstoilaiseen yksinkertaisuuden ihanteeseen tai toteuttamaan Rousseaun paluuta luontoon. Kapinassammekin olemme säälittäviä.