Kate Bush: Musiikkivideot Army dreamers, There goes a tenner ja Cloudbusting (1980-1985)

Digitalisoiminen helpottaa menneiden muistelua nykyisin siinä määrin, että populaarikulttuuriin perehtyvällä ei enää elinikä riitä kaikkeen tarjolla olevaan tutustumiseen. Eräs kiinnostava ja aiemmin melko saavuttamaton kohde on musiikkivideo; Youtuben kaltaisten palveluiden sisältämä tarjonta on huikaiseva, ja sen kautta pääsee tutustumaan teoksiin, joista on aiemmin kuullut korkeintaan huhuja.

Kate Bush on uransa aikana julkaissut verrattain vähän albumeita, mutta niihin nähden hänen musiikkivideoidensa määrä on suuri. Aiemmin noita videoita on ollut mahdollista katsoa etsimällä käsiinsä kalliita ja jo vuosia sitten loppuunmyytyjä videokokoelmia, nykyisin riittää nettiyhteys. Vietin myöhäisillan katsellen ja kuunnellen Bushin videotarjontaa, ja keskityn arviossani niistä erityisesti kolmeen.

Army dreamers

Vielä vuonna 1980 musiikkivideo oli mediana tuore, eikä ollut vielä kangistunut kaavoihinsa. Päinvastoin; hiljakkoin toimintansa aloittanut MTV oli potkinut aiemmin lähinnä artistin patsasteluun perustuvan taiteenlajin aivan uudenlaiseen vauhtiin. Kate Bush julkaisi tuolloin kolmannen albuminsa, joka paitsi sinkosi hänen jo aiemminkin selvästi syrjässä mainstreamista sijainneen tuotantonsa aivan omaan ulottuvuuteensa musiikillisesti, myös aloitti hänen läpi 80-luvun jatkuneen omaperäisten videoidensa kauden. ”Army dreamers” on albumin Never for ever (1980) mieleenjäävimpiä kappaleita, ja niitä harvoja tapauksia, joissa videon ja musiikin yhdistelmästä voi valehtelematta puhua yhtenäisenä taideteoksena. ”Army dreamers” -videossa silmiin tosiaankin pistää äänen ja kuvan hätkähdyttävä yhteensopivuus. On vaikea sanoa elääkö video musiikin rinnalla vai päinvastoin; teokset näyttävät syntyneen samanaikaisesti, olevan samaa kokonaisuutta. Riisuttuun ja rauhalliseen melodiaan istutetut räjähdykset ja juoksevat sotilaat ovat kuvastossa täysin kotonaan, ja yksittäiset kuvatkin ovat sen verran pitkiä, että koko videossa lienee leikkauksia vähemmän kuin nykyisen MTV-tuotteen kymmenessä ensimmäisessä sekunnissa.

Tietynlainen ajattomuus paistaa ”Army dreamers”:ista läpi, niin musiikista kuin videostakin. Ehkä muutamissa harvoissa koreografioiduissa hetkissä näkyy videon ikä, mutta toisaalta ainakaan allekirjoittanutta tämä ei häirinnyt. Oikeastaan tietty liikehdinnän rujous vain korostaa tilannetta: on sotilaspukuja, metsää, aseita ja ympäristöä. Sodasta ei saa erityisen sujuvasti rullaavaa tanssivideota. Räjähdykset ovat äänettömiä, ilmassa lentävillä sotilailla on kädessään välillä kiväärin sijasta kitara. Ensireaktio videon loppupuolen painajaisunta muistuttavaan vaiheeseen katoavine ihmisineen ja sulkeutuvine silmineen oli, että kyseessä on selkeä David Lynch -pastissi. Mutta vielä vuonna 1980 Lynch ei ollut Lynch siinä mielessä kuin nykyään, ja alitajunnan kuvittamisen sijasta kohtauksessa on pikemminkin kyse juuri siitä miltä se näyttääkin: ihmisiä kuolee, rintamalta ei tulla aina takaisin. Sotilaiden vertautuminen lapsiin on paljon käytetty klisee, mutta tässä formaatissa silti toimiva. Video painottaa kappaleen sanomaa suoraan, turvautumatta kikkoihin ja kiertoilmaisuihin. Tällaisena se toimii paremmin kuin surrealistinen ja välkkyvä kuvatykitys koskaan voisi.

There goes a tenner

Vuoden 1982 albumillaan The Dreaming Kate Bush viimeistään muuttui pop-muusikosta kokonaisvaltaiseksi käsitetaiteilijaksi. Vaikka levyn kappaleet ovat edelleen näennäisen lyhyitä radiomittaisia teoksia, joita levy-yhtiö julkaisi hämmentyneille markkinoille myös singleinä, peitti pintakerros alleen albumillisen musiikkia, jota on edelleen varsin vaikea luokitella. Musiikin ohella tekstit ovat tärkeitä, jokainen kappale kertoo tarinan. Osa on poliittisia (kommentteja esimerkiksi Vietnamin ja Irlannin silloisiin poliittisiin oloihin), osa on tiedon ja tieteen olemuksen pohdintaa (”Sat in your lap”), osa on juonellisia kertomuksia, kuten ”There goes a tenner”, joka avautuu kuulijalle kokonaan uudella tavalla videon kautta.

Totta kai kappaleen sanoitusta seuraamalla on aina kuullut tarinan pankkiryöstöstä, mutta tapa, jolla video elävöittää kertomuksen on niin selkeä, konstailematon ja kertakaikkisen Kate Bush, että musiikkia ja videota on jälleen kerran vaikea nähdä muuna kuin toisiaan tukevina kokonaisuuden osina. Verrattuna ”Army dreamers”:iin on tultu vielä askel pidemmälle, sillä tällä kertaa kyseessä on juonellinen kertomus, eräänlainen hienoon musiikkiin tahditettu lyhytelokuva. Kappale ja video lukittuvat niin saumattomasti yhteen, ettei ole vaikea kuvitella kuvaston suurimmaksi osaksi olleen olemassa Bushin mielessä jo kauan ennen videon kuvaamista.

”There goes a tenner”:in video tukee näkemystä, joka koko The Dreaming -albumista on esitetty: kappaleet ovat eräänlaisia teatteriesityksiä. Bush laulaa erilaisin aksentein vaihdellen radikaalisti lauluääntään erilaisten roolien välillä. Lyhyimmätkin teokset ovat moniosaisia kokonaisuuksia, ja kappaleiden sisäisessä dynamiikassa on rajuja vaihteluja. Musiikki on monipuolista, ja elää kuitenkin vahvasti sanoitusten ehdoilla - tuntuu siltä, että tunnelma on tullut ensin tekstinä, muutettu sitten musiikiksi. Ei ole ihme, että Kate Bush on tämän albumin jälkeen luokiteltu monella taholla progressiivisen rock-musiikin artistiksi.

Cloudbusting

Tunnetuimmalta albumiltaan Hounds of love Bush julkaisi useita eri videoita, joista harvimmin nähtyjä lienee seitsenminuuttinen ”Cloudbusting”; nykyisillä musiikkimedioilla ei juuri ole aikaa yli kolmeminuuttisille kappaleille. Verrattuna The Dreaming -albumin moniosaisille minioopperoille ovat sitä seuranneen albumin kappaleet kuitenkin pituudestaan huolimatta yksinkertaisempia. ”Cloudbusting” on viipyilevämpi, ja pysyy (sekä tekstin että musiikin puolella) valitsemassaan tunnelmassa kappaleen alusta loppuun.

Visualisointi on tehty suuremmalla rahalla kuin aiempien albumien, mutta samalla on menetetty jotain aiemmille videoille leimallista itse artistista. ”Cloudbusting” on todella, todella kaunis video, mutta se on kuitenkin vain musiikkivideo; kappaleen kuvitusta, joka ei enää elä yhdessä kappaleen kanssa, vaan toimii sen rinnalla, selvästi jälkeenpäin luotuna itsenäisenä teoksenaan. Sen komeat maisemat ja alusta loppuun jatkuva kolkko näyttävyys (sekä pääosaan löydetty Donald Sutherland) pitävät mielenkiinnon yllä ensikatselun ajan, mutta jollain tavalla video kuitenkin tuntuu aiempien Bush-videoiden jälkeen kulutustavaralta. Ehkä vuoteen 1985 mennessä musiikkivideo oli lajina löytänyt kaavansa, sen parissa ei enää luotu innovoiden uutta kuten ennen. Sinänsä näyttävätkin videot olivat enää videoita.

Kuten alussa mainitsin, Kate Bushin musiikkivideoiden määrä on varsinkin hänen melko vähäiseen musiikkituotantoonsa nähden laaja. Hänen tapansa yhdistää ääntä ja kuvaa saumattomaksi kokonaisuudeksi toistuu mielestäni myöhemmillä artisteilla vasta Björkin 1990-luvun loppupuolen videoissa; ei sinänsä ihme, sillä Björkin musiikillinen ura on varmasti runsaasti velkaa Kate Bushin 1980-luvun alkupuolen tuotannolle.

Arvostelun kohteena olevat videot Youtubessa:
Army dreamers
There goes a tenner
Cloudbusting

Imre Kertész: Kohtalottomuus (Otava 2003)

On sanottu että runous on mahdontonta Auschwitzin jälkeen. Unkarilaisen Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus on täysin jotain muuta kuin runoutta.

Kertésin Kohtalottomuus voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä unkarilaisena. Tähän saakka Kertész ja hänen teoksensa olivat melko tuntemattomia jopa kotimaassaan. Asiaan vaikutti osaltaan poliittinen ilmapiiri; kommunistihallinto ei erityisesti pitänyt Kertésistä ja tämän vuoksi hänen oli mahdontonta saavuttaa kirjallista menestystä Unkarissa. Ja tietenkin, hänen teoksiaan ei voitu julkaista lännessä ennen rautaesiripun avautumista. Silti, Kertés painottaa että tämän kaltainen romaani saattoi syntyä ainoastaan diktatuurissa: hänen ei tarvinnut miellyttää markkinavoimia ja tehdä teoksesta 'kiinnostavaa'. Siten hän saattoi kirjoittaa niin radikaalisti kuin tahtoi.

Molemmat Kertészin pääteoksista, sekä Kohtalottomuus, että Kaddish syntymättömälle lapselle kertovat holokaustista. Kohtalottomuuden päähenkilö Gyorgy Koves on juutalainen koulupoika Budapestista joka kyyditetään keskitysleirille: ensin Auschwitziin, sitten Buchenwaldiin ja lopulta Zeitziin. Kertész itse on henkilökohtaisesti kokenut keskitysleirin kauhut ja siten on oikea henkilö kirjoittamaan tämänkaltaisen romaanin. Vain henkilöllä kuten hän voi olla objektiivista, ensikäden tietoa leireistä, vain henkilö kuten hän kykenee kirjoittamaan romaanin Auschwitzista. Tosin, kysymys teoksen kertojan ja kirjailijan välilläl on monimutkainen, teosta on nimitetty milloin elämänkerralliseksi, milloin puolielämänkerralliseksi.

Meille jotka olemme eläneet ja kasvaneet normaalissa ja suhteellisen turvallisessa maailmassa ei ole mahdollista ymmärtää keskitysleirin logiiikkaa. Nobel-palkintopuheessaan Ruotsin tiedeakatemialle Kertész huomauttaa että Auschwitz edustaa jotain radikaalisti uutta Euroopan historiassa, nimittäin totalitaarista diktatuuria. Läpi ihmiskunnan historian on ollut olemassa diktatuureja, mutta totalitaarinen valtio on modernin yhteiskunnan tuote. Keskitysleirin logiikka on fordilaisen liukuhihnan logiikkaa. Se on totaalisen rationaalinen, kontrolloitu ja suunnitelmallinen systeemi.

Mutta romaanin pointti on, että vaikka keskitysleiri onkin jotain äärimmäistä, muuttuu se pian arkipäiväksi niille jotka elävät sen sisäpuolella. Romaanissaan Kertész ei oikeastaan juuri kuvaile keskitysleirin kauhuja vaan vankien arkipäivää. Hän ei tuomitse. Sillä Auschwitz on jotain moraalin tuolla puolen, sitä on mahdotonta arvottaa kategorisilla imperatiiveilla. Auschwitz on 50 000 kiloa murhattujen ihmisten hiuksia ja luista valmistettua saippuaa. On mahdollista sanoa 'on väärin tappaa', mutta emme voi sanoa, 'on väärin tappaa 5 000 000 ihmistä'. Se on banaalia.

Kun tulokkaat saapuvat leirille ensi kertaa, he toistelevat "mitä sinä sanot tästä?""kamalaa!". Tänään, keskitysleirit ovat avoinna turisteille. Voit vierailla Auschwitz-Birkenaussa lomamatkallasi ja käyskennellä kauniina kesäpäivänä krematorioiden raunioissa.Voit käydä katsomassa paikkaa jossa se kaikki tapahtui ja toistella 'kamalaa!' yhdessä toisten kanssa.

Kohtalottomuus kirjoitettiin juuri tällaista banaaliutta vastaan.

Myös juutalainen filosofi Hannah Arendt kuvailee keskitysleiriä banaaliksi teoksessaan Eichmann in Jerusalem - the banality of evil. Hän huomauttaa etteivät Auschwitzin rikoksia suorittaneet verenhimoiset hirviöt, vaan tavalliset ihmiset. Ja tämä on juuri keskeinen ongelma; Auschiwitz on pelkkä byrokratian tuote. Pikkuvirkamiehet tekivät vain mitä heidän käskettiinkin tehdä. Kun käskyn antoi toinen ihminen joka sen toteutti, vastuuta ei joutunut kantamaan kukaan.

Kirjoittaessaan Kertész ei tahtonut keskittyä vain kaikkein voimakkaimpiin kohtauksiin. Jokapäiväinen elämä jatkuu tasaisena, ja on mahdollista tuntea tylsistyvänsä jopa keskitysleirillä. Palkintopuheessaan Kertész tarjoaa avaimen tulkintaan.

Kirjani sankari ei elä keskitysleirillä omaa elämäänsä, ei myöskään hänen aikansa, hänen kielensä paremmin kuin persoonansa ei ole todella hänen omansa. Hän ei muista, hän on olemassa.

Avaintermi on olemassaolo, ei olemus (Sartren termein). Kirja ei ole tarkka analyysi keskitysleiristä, vaan ketju tapahtumia ja yksityiskohtia. Tapahtumat vain ovat, niiden takana ei ole mitään. Gyorgy ei pohdi miksi hän on leirillä, hän ei yritäkään paeta, hän ei edes tahdo. Voidaan sanoa, ettei Gyorgyllä ole lainkaan identiteettiä. Vaikka hän onkin fokalisoija ja kertoja, hän on tuskin muuta kuin silmä joka näkee tapahtumat. Hän on ulkopuolinen, asiat vain tapahtuvat hänelle. Hän on täydellisen välinpitämätön. Buchenwaldista lähtiessään hän sanoo halunneensa elää vielä vähän aikaa 'tuolla kauniilla keskitysleirillä'. Auschwitzistä hän sanoo, ettei 'kamala' ole oikea sana kuvailemaan sitä.

Kirjan nimi viittaa tosiasiaan, ettei kirjan päähenkilön kohtaloa ole sinetöity. Teokssa ei ole vähäisintäkään determinaatiota. Gyorgy elää päivä kerrallaan välittämättä tulevaisuudestaan. Elämä ja kuolema ovat hänelle yhdentekeviä. Häneltä puutuu 'tahto selvitä', tahto päästä läpi kaikkien kauhujen kertomaan totuus maailmalle. Hänen maailmankuvansa on miltei nihilistinen: kun liittoutuneet vapauttavat leirin, hän miettii ainoastaan milloin keittoa aletaan jakaa.

Perinteinen tapa kuvata keskitysleirejä on täysin vastakkainen. Holokaustista on tehty tusinoittain kirjoja, elokuvia ja dokumentteja jotka keskittyvät paatoksella leirien julmuuksiin. Kertész itse maintsee populaariviihteen joka suorastaan mässäilee kauhuilla. Gisella Perlin dokumenttiromaani I was a Doctor in Auschwitz kertoo kirjailijan ajasta keskitysleirillä jossa hän joutuu toimimaan pahamaineisen tohtori Mengelen apulaisena. Perlin kokemukset ovat äärimmäisen shokeeraavia hänen joutuessaan suorittamaan abortteja keskitysleirillä. On miltei mahdotonta kuvitella mitään hirvittävämpää. Jatkuvasti Perliä ajaa eteenpäin halu selvitä ja kertoa maailmalle totuus. Tämä on valovuoden matkan päässä Kohtalottomuuden kauniista keskitysleiristä ja yhdentekevyydestä. Kohtalottomuus loppuu Gyorgyn päättäessä kertoa maailmalle iloisista hetkistä keskitysleirillä. Mikäli ei unohda.