Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja (2005)

Absoluuttisen Nollapisteen kahdeksatta pitkäsoittoa mainostetaan lehdessä väitteellä ”kyllä pöyhkeä proge aina rehellisen rock’n’rollin voittaa”. Ihan kivasti provosoitu, mutta on kuitenkin vaikea pitää Mahlanjuoksuttajaa sen paremmin pöyhkeänä kuin tyylipuhtaana progenakaan. Vaikeampi albumi se toki on lähestyä kuin yhtyeen edellinen, toissavuotinen Seitsemäs sinetti, joka on monella suunnalla leimattu välityöksi ja suoranaiseksi pettymykseksikin. Mutta että pöyhkeää, ja progea vielä? Voiko Absoluuttisessa Nollapisteessä koskaan olla mitään todella pöyhkeää? Yhtyehän on ollut imagoltaan varsin vaatimaton, eikä tämä uutuusalbumi muuta käsitystä. Voiko puhua pöyhkeydestä ja kunnianhimoisesta taivaiden tavoittelusta, kun Mahlanjuoksuttajan kaltainen kokonaisuuskin tuntuu syntyneen yhtyeeltä jokseenkin luonnollisen työskentelyprosessin tuloksena ja bändin kotisivuillakin on ehditty sanoutua irti käsitteestä ”teema-albumi”. Ei tämä ole pöyhkeyttä, siitäkään huolimatta, että siihen saattaisi olla tällä kertaa aihetta.

Risteävien tarinoiden kudelma

Väittivätpä nimittäin tekijät mitä tahansa, on Mahlanjuoksuttaja ainakin lyriikoidensa puolesta teema-albumi. Itselleni Seitsemännen sinetin suurin pettymys olivat juuri tekstit, jotka olivat Nollapisteen aiemman tuotannon huomioon ottaen suorastaan hengettömiä. Tällä kertaa Tommi Liimatta on vastuussa risteävien tarinoiden kudelmasta, joka on monihaaraisuudestaan huolimatta niin selkeästi yhtenäinen kokonaisuus, että cd-vihkoon päätynyt ratkaisu olla erottelematta eri kappaleiden sanoja toisistaan tuntuu luontevalta. Tarinan kerronta on hajautettu. Kertojia, näkökulmia, ajan ja paikan vaihdoksia riittää, eikä useankaan kuuntelun jälkeen tunnu mahdolliselta koota palasia tiettyyn järjestykseen. Ehkei se ole tarkoituskaan. Irralliset palaset saattavat tässä tapauksessa tarjota kuuntelijan mielikuvitukselle ruokaa enemmän kuin mihin lineaarinen a:sta b:hen etenevä kertomus kykenisi; tunnelma on tärkein, arkipäivän elämää pari pykälää hämärämpään tarinaan ilmestyy joka kappaleen myötä lisää outoja tilanteita, viittauksia ja ennen kaikkea henkilöitä. Mukana kuvioissa liikuskelevat ainakin pillereitä popsiva matkamuistotehtailija, purkkaa haikaileva metsässä asuva erakko ja nuotiolla hiillostuva eksynyt marjastaja. Maailma vaikuttaa monilta osin samalta kuin yhtyeen vuoden 1999 albumilla Suljettu, jopa siinä määrin, että myös Mahlanjuoksuttajalla lavastetaan kuolemaa. Kappaleessa Nielenkö todisteet? Liimatta innostuu kommentoimaan omia lyriikoitaan ja tyrkyttää kappaleen lopuksi estoitta avaimia tarinan tulkintaan luetellen kaikki albumin sanoituksissa esiintyvät toistuvat symbolit.

Vääjäämätöntä epä-friikkiytymistä?

Niille, jotka vieläkin haikailevat yhtyeen ensimmäisten albumien kaltaisen hämmentävän kajahtaneen ilottelun perään, ei Absoluuttinen Nollapiste ole enää vuosiin tarjonnut tarttumapintaa. Lieneekö heidänlaisiaan faneja enää? Jos bändin kymmenen vuoden takaisesta tuotannosta voikin todeta sen olevan outoutta outouden vuoksi, ei tämä määritelmä enää sovi. Ei Mahlanjuoksuttajalla loppujen lopuksi ole juuri mitään päällekäyvän outoa. Toki tämä on musiikkia, jonka kaltaista eivät muut tällä hetkellä tee, eikä marjametsistä ja mahlapuristeista kertovia lyriikoita takuuvarmasti ole koskaan kirjoittanut missään päin maailmaa mikään muu yhtye. Mutta outoa tämä ei ole. Kaikella on tarkoitus, ja kaikki osatekijät sopivat samaan kokonaisuuteen mukavan kitkattomasti. Kenties vääjäämätön epä-friikkiytyminen on iän kertymisen myötä löytänyt myös Nollapisteen jäsenet, ja vakavuudessa on varmasti menetetty osa fanikunnasta. Mielenkiintoista olisikin tietää, onko viimevuotisten kaltaisilla albumeilla mahdollista kosiskella uutta yleisöä. Löytääkö joku Absoluuttisen Nollapisteen Mahlanjuoksuttajan kautta? Ainakaan radiosoitosta ei toistaiseksi liene sanottavasti apua; syystä tai toisesta albumin melko tiiviistä musiikillisesta kokonaisuudesta höylättiin ensisingleksi kertosäkeetön ja uhkaavasti eteenpäin möyrivä Miten tässä vielä käy?, jonka vokaalitkin on miksattu jonnekin kitaroiden taustalle. Pakko todeta: kaupallisesti varsin hätkähdyttävä ratkaisu.

Progea vai ei?

Jos albumilta vielä toinen irtonäyte julkaistaan, olisi helppo kuvitella sen olevan Ruukunvalajat. Harvoin Abson albumeilta tekee mieli nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, mutta tällä kertaa teen sen kuitenkin; Ruukunvalajat on tässäkin seurassa edukseen esiintyvä mestariteos. Kaunis ja hyytävätunnelmainen kappale etenee akustisvoittoisesti, loppupuolella soitellaan haikeaa trumpettia ja marssirumpua ja useammankin kerran jälkeen hiipivät kylmät väreet kuulijan selkään. Kappaleen sanoituskin on albumilla tiheään toistuvista elementeistä huolimatta tarpeeksi etäinen ollakseen sitomatta sitä liikaa vain kokonaisuuden osaksi. Melodia on yksinkertainen ja mieleenpainuva; mitään varsinaista urkuprogea tämä ei ole. Oikeastaan lupailuista huolimatta tuntuu siltä, että edelleen Nollapisteen äänimaailmasta jäävät parhaiten mieleen Aki Lääkkölän tyylitietoiset kitarasoolot, jotka kyllä tälläkin kertaa saavat suun hymyyn ja silmiin hyväksyvän pilkkeen. Kosketinosasto suorittaa irtioton vasta levyn loppupuolella, kappaleessa Aution saaren irtain, jossa sooloilu olisi saanut jatkua pidempäänkin. Ei erityisemmin haitannut edes se, että kyseisessä kohdassa vanhalta Wigwamilta (niin usein Nollapisteen yhteydessä mainittu vertaus ja vasta nyt täysin vastaansanomatta kohdalleen osuva) hätkähdyttävästi kuulostava äänimaailma eroaa albumin muuten melko modernista tuotannosta.

Mahlantahmea tiiviys

Kappaleet nivoutuvat Mahlanjuoksuttajalla toisiinsa kiinni tiiviimmin kuin yhdelläkään aiemmalla Nollapiste-albumilla, mutta silti yksikään ei katoa vain massan osaksi. Hymyilyttävän nylkyttävästi etenevä Mikä meitä vaivaa? ja mieleen tarttuva Onko meiltä kuulunut meteliä? erottuvat vielä tässä varhaisvaiheessa edukseen, mutta onko näiden popahtavampien kappaleiden kohtalo sittenkin jäädä lopulta albumin monipuolisempien ja pidempien kappaleiden varjoon? Tietty kaksijakoisuus Mahlanjuoksuttajaa kyllä leimaa. On kappaleita, jotka mukanalaulettavammilla teksteillä voisivat olla pienimuotoisia radiohittejä, mutta toisaalta avauskappaleen kaltaisia moniosaisia teoksia, joista paitsi puuttuvat sävellykselliset koukut, myös tunkee esiin niin paljon kuvastoa tekstipuolella, että keskittymisen herpaantuminen pudottaa kärryiltä. On kuitenkin vaikea sanoa, onko tämä mikään varsinainen ongelma. Ehkä pitkien polveilevien kappaleiden läsnäolon vuoksi kahden musiikillisen suunnan kohtaaminen on tällä albumilla silti selvemmin esillä kuin on Nollapisteen yhteydessä totuttu.

Mistä meidät muistetaan?

Pidin Mahlanjuoksuttajaa jo ensikuuntelulla taidokkaana albumina. Viikon intensiivikuuntelun jälkeen sen voi todeta olevan myös kiinnostava ja kuuntelua kestävä kokonaisuus, joka varmasti eksyy soittimeen useammin kuin esimerkiksi juuri Seitsemäs sinetti. Enää ei Absoluuttinen Nollapiste kuitenkaan ole se outojen tyyppien sekopäinen yhtye, jonka tekstit ovat hassuja ja sävellykset nyrjähtänyttä progepoppia. Voin ymmärtää bändin jäsenten osoittaman harmin tätä ensimmäisten albumien synnyttämää mainetta kohtaan, mutta toisaalta harvassa ovat ne artistit (musiikin lavealta saralta voi tämän teesin halutessaan mukauttaa myös muille populaaritaiteen osa-alueille...) joilla ei tilanne olisi suurin piirtein sama. Tämä maailma toimii niin, että sen mukaan meidät muistetaan, mistä olemme ensin esiin tulleet. Vaikka siitä olisimme kuinka kauaksi kasvaneet.

Jos antaisin pisteitä, antaisin tälle

8,5 / 10

Absoluuttisen Nollapisteen kotisivut