Harri Raitis: Tannerheimin ritarit (Enostone 2005)

Tässä jatkosodan loppuhetkiin sijoittuvassa romaanissa tarkastellaan yhden miehen kautta Suomen historian jaksoa, jolloin itsenäisyys oli usealta taholta uhattuna. Päähenkilö Unto Varjonen kirjailijan löytämä todellinen henkilö, jonka ympärille fiktiivinen tarina on rakennettu taiteilijan vapauksia hyväksikäyttäen.

Syvemmällä tasollaan teoksen pääpaino on kahdella kysymyksenasettelulla. Ensimmäinen on kuinka Suomi saattoi taistella jatkosodassa fasistisen Saksan rinnalla. Kuinka veljellistä aseveljeys todellisuudessa oli, siitä ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Ylimmillä upseereilla oli varmasti tiiviitkin suhteet Saksaan, ja kävihän Olavi Paavolainenkin kolmannen valtakunnan vieraana, mutta oliko siltikään kukaan todellisuudessa natsi? Toinen kysymys on, kuinka olla sosialisti ja taistella sosialistista Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosodan jälkeen tilanne oli ongelmallinen vasemmistopuolueille: toisaalta oli Moskovasta käsin ohjailtu SKDL:n nimellä kulkeva kommunistinen puolue, toisaalta tannerilainen SDP, joka pyrki erottautumaan Stalinin Neuvostoliitosta. Onko kansanvaltaan oikotietä, johtaisiko ulkoisten voimien avulla suoritettu vallankumous kommunistiseen onnelaan?

Mutta millaisia vastauksia kysymyksiin teos tarjoaa, sen saa jokainen selvittaa itse lukemalla kirjan, sillä mikäli kriitikko voisi artikkelissaan muutamalla sanalla sen selittää, ei tällaisia teoksia kirjoitettaisi.

En tiedä, onko teos kirjakaupassa laitettu historiallisten romaanien vai sotaromaanien kanssa samaan hyllyyn, mutta kumpaankaan genreen se ei erityisen hyvin sovi. Romaani perustuu väljästi todellisiin henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa kirjailija kertoo teoksen syntyneen Varjosen henkilöhahmon ympärille. Varjonen oli käynyt samaa Turun klassillista lyseota kuin Raitis pari vuosikymmentä myöhemmin. Sodan aikana Varjonen palveli kuuluisassa Haavion komppaniassa yhdessä Jylhän ja Paavolaisen kanssa. Sodan jälkeen hän toimi sosiaalidemokraattien puoluesihteerinä. Teos kertoo faktat tarkasti ja kuvaa henkilöt elävästi. Useimmiten kuitenkin historiallisen romaanin genren alle kuuluvat teokset sijoittuvat myöhäisintään 1800-luvulle. Historiallisten romaanien ajatellaan usein olevan tyyliltään romantisoivia ja kohdeyleisönä ovat naiset.

Sotaromaanit taas sijoittuvat viime sotiemme aikaan ja on suunnattu etupäässä miehille. Tannerheimin ritareissa sotatapahtumia on vain nimeksi: poissa ovat Lehtolaiholle tyypilliset kuvaukset hyökkäyksistä ja rintamalinjojen etenemisistä. Tannerheimin ritarit sen sijaan keskittyy sodan jälkipeliin. Välillä tuntee löytävänsä vakoiluromaaninkin aineiksia salakähmäisestä politikoinnista. Tannerheimin ritareita lukiessaan ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon Tuntematon sotilas on vaikuttanut tapaan kertoa suomalaisesta sodasta. Tannerheimin ritareissa on mukana kaikki linnalaiset elementit henkilöhahmojen murretaustasta lähtien. Ja äijyys on siinä määrin keskeinen elementti, että ehdottomasti on kyse miesten romaanista, joten en sijoittaisi tätä teosta samaan ostoskoriin Kaari Utrion kanssa.

Raitis käsittelee teoksessaan myös virolaisten kysymystä. Siinä missä Linna ja Lehtolaiho ovat sanoneet jo kaiken jatkosodasta, tätä asiaa on vältelty viime vuosiin asti. Jatkosodassa taisteli n. 3300 virolaista Suomen joukoissa. Sodan päätyttyä useat heistä pidätettiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon. Virolaisia teoksessa saa edustaa "Mikko" (Mihkel), nuori vapaaehtoinen, jonka Varjonen auttaa rajan yli Ruotsiin. Kuvauksessa on ehkä havaittavaissa hienoista isoveli-pikkuveli -asettelua.

Tannerheimin ritarit on oivaa perussuomalaista ruisleipäproosaa. Kerronta etenee mukavasti ja henkilöiden dialogi on uskottavaa. Jos haluaa tietää mitä ”Aika velikultia” lauseen jälkeen voisi tulla, kannattaa lukea tämä kirja.